tämäkin hänen ajatuksensa. Kaijalla ei ollut milloinkaan ollut "ystävättäriä", ja niinpä hän oli onnellisesti karttanut ne tyttö-iän karit, joille niin moni nuori köpenhaminatar käy haaksirikkoon, ja välttänyt sen hemmoittelevan puhetavan, joka seuraa heitä kauemmin kuin osaavat aavistaakaan. Jos hän joskuskaan toi esiin jotain sellaista, niin osasi setä Frans tehdä hänestä niin perinjuurista ivaa, ett'ei hänen enää milloinkaan tehnyt mieli uudistaa sitä.
Kuinka selvään setä Frans muistikaan heidän kohtauksensa päivää jälkeen hänen konfirmationinsa! Kaija tuli häntä vastaan pitkässä hameessa, joka tiukkana verhosi hänen ruumistaan.
– Min'en voi sietää sitä, että olen täysikasvuinen, – virkkoi tyttö.
– Miks'et?
– Paljoa vapaampaa on olla lapsena.
Setä kävi vakavaksi: eihän tyttönen vaan tarkoittane, että heidän keskinäiset välinsä jollain tavoin muuttuvat?
– Mitä sinä tarkoitat? – kysäisi hän, katsahtaen häntä suoraan silmiin.
– Paljoa vapaampaa on käydä lyhyissä hameissa, – vastasi toinen, pyörähtäen kantapäällään.
Setä Frans rauhoittui. Hän huomasi tytön edelleen pitävän näitä kävelyjä aivan itsestäisinä asioina, ja jos setä yhtenäkään päivänä oli ollut tulematta, kavahti Kaija hänelle kaulaan, aivan kuin ennenkin.
Juuri tällaista iloa setä Frans ei uskaltanut milloinkaan hänessä häiritä. Siksipä hän oli varovainen eikä puhunut milloinkaan siitä, mikä yhä enemmän alkoi täyttää hänen sydäntänsä. Ja nyt, kulunutta aikaa muistellessaan, hän ei edes itsekään tiennyt, milloinka hän oli ruvennut rakastamaan tyttöä. Hän ei enää voinut muistaa, milloinka entiset isän-omaiset tunteet tyttöä kohtaan olivat muuttuneet tuoksi suureksi, kaikki voittavaksi tunteeksi, joka nyt oli hänet vallannut. Mutta hän tiesi päässeensä jo vuosia sitten selville siitä, ett'ei koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan naista, jolle hän tahtoisi antaa itsensä kokonaan, paitsi Kaija yksinään.
Ja tällä hetkellä hän sanoi itseänsä viheliäiseksi hutiloksi ja kurjaksi houkaksi, joka ei jo ennen ole antanut tytön huomata asian oikeata laitaa. Kenties olisi kaikki ihan toisin nyt.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän puisteli surumielisesti päätään:
– Ei; me tunnemme toisemme liian hyvin, – puheli hän itsekseen. – Sukulaisuuden tunne on hänessä niin voimallinen, että se sulkee pois rakkauden. Ja ellei siitä luonnu ehjää rakkautta, älköön luontuko mitään.
Setä Fransin mielilauseena oli: "Vaadi kaikki! Anna kaikki!" Ja hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät välipuheille käy oman itsensä eivätkä muittenkaan kanssa.
Hän astui verkalleen lattian poikki akkunaan ja katseli siitä ulos.
Kuinka hänen oli tullut ikävä Kaijaa, melkein ennenkuin hän oli lähtenyt poiskaan! Kuinka lujasti hän tunsikaan koko ruumiissaan ja sielussaan tytön olevan sidotun häneen!
Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja yritti kirjoittaa, mutta ei hän koko päivään päässyt irti näistä säkeistä:
Ja lehdille kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi,
Mut tyhjät lehdet
Kaikk' irti kiskoi.
2
"To be or not to be —
That is the question." [Ollako vaiko ei —
Kas siinä pulma.]
Pietari Dam seisoi pukuhuoneessansa teatterissa, pyyhkien viimeisiä maalin jälkiä kauniilta kasvoiltaan.
Hän kostutti briljantinilla kiherää tukkaansa ja veti siitä yhden suortuvan otsalleen. Ja sitten hän heitti vielä viimeisen silmäyksen peiliin. Kuvanveistäjä ei olisi ikinä voinut toivoa itselleen parempaa Hamlet-tyypin mallia.
Hän heitti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja riensi portaita alas. Kaija odotteli häntä ulkona ajurin vaunuissa.
– No niin, millaista oli näyttelemiseni tänään? – kysäsi hän heti kuin vaunun ovi oli paiskattu kiinni hänen perässään.
– Hirvittävän ihanaa! – kuiskasi toinen, hyyristyen lähelle häntä.
Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta. Hän suuteli tyttöä poskelle – se oli pehmoinen kuin untuva. Se muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki.
– Yleisö taputtikin varsin paljon, – virkkoi hän ilmeisellä itsetyytyväisyydellä.
– Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää.
– Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, – virkkoi Dam hiukan harmissaan.
– Enkö saisi? – Ja Kaija katsahti häneen myhäillen.
– Kyllä niinkin… mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista, – virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa.
Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään.
– On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme nytkään saata syödä illallista kotona, – virkkoi Kaija, ikäänkuin anteeksi pyydellen. – Minun mielestäni à Porta on varsin hauska paikka, – virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki.
He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä.
– Tunnetko sinä häntä lähemmin? – kysyi hän Damilta.
– En. Kuinka niin?
– Hän tervehti niin tuttavallisesti.
– Joutavia! Toverien kesken! Tiedäthän, että toisin kulissien takana kuin ulkopuolella.
– En ymmärrä, miksi, – vastasi Kaija vilpittömään tapaansa. – Näyttelijänkin pitää olla tosi. "To be, or not to be, – that is the question."
Toinen nauroi tytön naiivisuutta ja joi maljan, toivottaen hänelle aikaa voittain suurempaa kokemusta, mutta nähdessään Kaijan käyvän vakavaksi, hän muutti äkkiä puhetapansa ja sanoi lempeimmällä, maireisimmalla äänellään, juuri sillä, joka aina kahlehti Kaijan:
– Sinun pitää opettaa minua tulemaan vilpittömäksi. Mitä minussa parhainta on, se on kasvava ja lisääntyvä, kun saan sinut omakseni. – Ja sitten hän lisäsi kuiskaten:
– Oletko puhunut tänään häistä?
Kaija
