rooleistaan. Kaijan oli määrä nähdä hänet vasta huomenna vihillä. Pietari Dam oli käynyt hänen luonaan aamupäivällä, oli ollut kiihkoisan lemmekäs, kiihkoisasti syleillyt häntä ja kiivain sanoin pahoitellut sitä, että teatteri oli viimeisten kuukausien kuluessa tuskin ensinkään sallinut hänen olla yhdessä Kaijan kanssa, joka ei hetkeksikään ole poistunut hänen mielestänsä.
Lämpimin piirtein oli Dam kuvaillut, kuinka hän teatterissakin myötäänsä ikävöitsee morsiantaan, ja kuinka kaikki siellä hankkiutuu ikäänkuin suosion-osoitukseksi Kaijalle. Ja Kaija puolestaan oli pitänyt ilmeisenä vääryytenä sitä, ett'ei heillä ole tilaisuutta häiritsemättä nauttia onnestansa. Ei tullut ajatelleeksi kumpikaan, että tämä yhdessäolon puute ennen avioliittoa oli sekä vaarallista että edullista. Kaijalle vaarallista: hän ei tuntenut miestä, jolle hän oli lupautunut; Damille edullista: hän tuli morsiamensa luokse tuommoisena kauneuden ja nuoruuden ilmestyksenä, aina yhtä uutena ja raikkaana. Ei ollut heillä milloinkaan aikaa syvempiin keskusteluihin; Kaija ei päässyt milloinkaan perille, mikä hänessä oli totta, mikä kuorta vain. Kaija eli syvällä lemmen viehättävässä maailmassa, missä kaikki on kirkasta, väririkasta.
Hän oli Frans sedän kanssa pistäynyt vielä viimeisen kerran katsomaan, onko kaikki järjestyksessä. Kaija juoksenteli pehmoisia mattoja myöten, mieliksensä tarkastellen upeita huoneita. Hyräillen hän kulki paikasta toiseen, ikäänkuin hyväillen kaikkea.
– Tuntuu kuin kaikki odotteleisi meitä, – puheli hän. – Tuntuu kuin kaikki vartoisi vaan, milloin alkaa askeleita kuulua… Ja kas! – huudahti hän äkkiä. – Tuoss' on ruusuja! Suuria keltaruusuja! Ne ovat sinulta, setä Frans!
Toinen nyökäytti päätään.
– Toin ne tänne tän'aamuna, – virkkoi hän. – Tiesinhän, että sinä pidät niistä.
Tyttö suuteli tuoksuavia teriä, otti kukkalasin molempiin käsiinsä ja asetti sen pienelle pöydälle oven suuhun.
– Nämä ne ensimmäisinä tervehtikööt meitä, – sanoi hän.
Setä Frans istui sohvassa, seuraten häntä silmillään. Myöhemmin, tätä hetkeä muistellessaan, hänestä tuntui kuin hänet silloin olisi vallannut äkillinen mielenhäiriö: hän oli aivan varma siitä, että nyt, nyt Kaija tulee hänen luokseen, painaa poskensa kiinni hänen poskeensa ja virkkaa kaikkein hellimmällä äänellään:
– Kaikki tämä on yksin sinua ja minua varten. Tässä pienessä maailmassa vallitsee meidän henkemme, ja niinpä me kahden vain tässä olemme ja elämme.
Ja hän itse oli ollut sanovinaan:
– Tuon oven me suljemme. Ei meitä monet ovet miellytä kumpaakaan.
Ja Kaija oli heti samaa mieltä:
– Sinä olet oikeassa. Me ripustamme siihen verhot eteen.
Ja heti oli Kaija tuonut sisään pienet tikapuut, joita he tavallisesti olivat käyttäneet, ja ryhtynyt työhön. Setä Frans oli auttanut Kaijaa uskollisesti kuin ennenkin, ja kun verhot oli saatu paikoilleen, he istahtivat sohvaan. Tyttö pani kätensä ristiin syliinsä, katsellen ihastellen ympärilleen.
– Kuinka somaa kaikki! – puheli hän. – Luuletko, että maailmassa kellään on sen somempaa kuin meillä?
Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.
– Äiti raukka! – virkkoi hän. – Hänhän ei tiedä tästä mitään; hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä… Voi kuinka minun olisi yksinäistä ilman sinua, setä Frans!
Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti silloin setä Fransin lävitse.
– Nyt hän sen sanoo! – ajatteli hän.
Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:
– Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana. Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella onnea, johon sinä et olisi osallinen.
Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo hyväilytapa – ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa.
Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti.
– Ethän vaan tule kipeäksi! – huudahti hän. – Eihän vaan taas se sydän?
Toinen myhähti katkerasti.
– Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi… se meni ohitse.
Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut:
– Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut. Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa, kuulethan.
Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä.
– Muista, mitä olet minulle luvannut, – rukoili hän, koettaen myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. – Sin'et saa kuolla ennen minua.
– Nytpä ei sillä suurta väliä, – vastasi toinen katkerasti. – Sinullahan on ystävä.
– Ei ketään sellaista kuin sinä! – pääsi häneltä ehdottomasti, – ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun.
Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi:
– Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas?
– "Kyllin"… mitä sinä sillä tarkoitat? – virkkoi Kaija vitkastellen.
– Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle?
– Olen, – vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi.
– Saattaahan vaatia liiankin paljon, – lisäsi Kaija, ikäänkuin liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi pukematta.
– Ei rakkaudessa! – huudahti setä Frans. – Rakkaudessa ei parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä.
Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä.
– Tämä oli äiti vainajalla
