niinhän Pietari Dam oli sanonut. Elämä se nyt piteli häntä käsissään. Muistellessaan, mitä kiusauksia hänellä oli ollut alttarin edessä, hänen täytyi myhähtää: Frans setähän oli koko ajan istunut penkissään tyynenä ja levollisena, sillä välin kuin hän itse oli ihan menehtyä tuskasta. Mennä naimisiin Frans sedän kanssa, sehän olisi ollut entisen elämän jatkamista, mutta tämä oli jotain uutta, niitä elämänkokemuksia, joita hän aina oli ikävöinyt.
– Piirrä, piirrä, elon armaan käsi! – niin hän hyräili, riennellessään huoneesta huoneesen.
Näinä aikoina hän pysyttelihe erillään Frans sedästä, miksi – sitä hän ei itsekään osannut selittää. Hän punastui aina, kohdattuaan sedän katseen, ja tuo oli harmillista: eihän hänellä ole mitään häpeämisen syytä.
Kuukausi häitten jälkeen hän oli kutsunut Frans sedän heille päivälliselle. Ei hän nyt tapansa mukaan rientänyt sedän kaulaan, ja nähtävästikin tuo pahoitti sedän mieltä; hän huomasi sen pienestä juonteesta suupielissä. Setä Frans ei kumminkaan virkkanut mitään. Tyynesti hän astui Kaijan perässä arkihuoneesen ja istahti lähimmän akkunan ääreen.
Omituista, ett'ei setä Frans kertaakaan silmäissyt ympärilleen suojissa. Joko hän katsoi puhuttelemaansa tai loi silmänsä ulos ikkunasta. Kaijan olisi niin monasti tehnyt mieli sanoa: "Eikö tuo tuossa ole kaunis kapine? Ja tuo? Ja tuo?.." Mutta miten lieneekään – sanomatta se vaan jäi.
Päivällispöydässä oli setä Frans esittänyt nuorikkojen maljan ja nyökäyttänyt päätä rouvalle, hymyillen kuin ennenkin, mutta äkkiä oli hänelle kiertynyt kyyneleitä silmiin, niin että hänen oli täytynyt kumartua lautasensa yli, jott'ei kukaan huomaisi. Illalla oli Pietan Dam tapansa mukaan pyytänyt Kaijaa laulamaan. Mutta silloin oli Kaija siirtänyt punaisen lampun pois, sanoen sen häiritsevän häntä ja tahtovansa kernaammin soitella puolihämärässä. Sen jälkeisinä päivinä hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksikä hänet siinä silmänräpäyksessä oli vallannut sellainen raskasmielisyys… Syynä oli kaiketikin ollut se, että Frans setä oli istunut hänen takanansa, käsi silmillään… eihän Kaija ollut kääntynyt häneen päin, mutta hän tiesi sedän istuvan sellaisessa asennossa.
Hän oli ensin laulanut yhden niitä lauluja, joita hän useimmin oli hyräillyt:
Kun toisensa kerran löytää kaks',
Majan laittaa he lujan, paraan.
Ja laulain venhettä soutaa kaks',
Sillä yks jäis melan varaan.
Mutta äkkiä hän oli päästänyt nuottilehden luiskahtamaan alas ja vaipunut mietteisin.
Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän melan varassa, nyt, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella äänellään – ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet häntä tuolta kaukaa pimeästä – :
– Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan minullekin.
Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä:
Mit' on elo enimmin?
Murhetta!
Mit' on ydin useimmin?
Murhetta!
Mit' on "hyvät kadottaa"?
Voittoa!
Mit' on "pahat kukistaa"?
Voittoa!
Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsuFrans setää heille päivälliselle.
Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä, mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen.
Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon.
– Kummallinen mies tuo setä Frans, – virkkoi hän.
– Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan.
– Sinä olet oikeassa, – virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee.
– Hassutuksia! – jatkoi Dam reippaasti. – Kun on nuori, sellainen kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!.. Emmekä me ajattelekaan. Vai kuinka?
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
– Niin, emme ajattelekaan, – lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden hänen sylistään. – Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja.
– Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! – lausuiPietari Dam, edes jotain sanoakseen.
Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään.
Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät, viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei koskaan huipulle saakka päässytkään.
6
"Glück auf!"
[Onneksi olkoon!]
Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko kesän.
Setä Frans toteutti jo kauan tekeillä olleen suunnitelman: hän matkusti Tyroliin ja Pohjois-Italiaan ja oli koko kesäloman siellä. Ei hän sitä sentähden tehnyt, että olisi hetkeksikään luullut voivansa lähteä ajatuksiansa karkuun, vaan siksi, että hän sillä tapaa ainakin pääsi näkemästä Kaijaa yhdessä Pietari Damin kanssa. Tämä näky se oli päivästä päivään käynyt hänelle yhä tuskallisemmaksi, sillä hän ei voinut sietää sitä ylimielistä, julkeata tapaa, jolla Pietari Dam kohteli nuorta vaimoansa. Setä Frans ei osannut sanoa, huomanneeko Kaija hilpeytensä käyneen yhä enemmän pakotetuksi, haastelunsa yhä enemmän teennäiseksi, mutta itse hän ei pettynyt: ei ollut sitä väärää heläystä Kaijan äänessä, joka olisi hänen korvansa ohitse suhahtanut.
Tuo alituinen taistelu
