sitä niin julkisesti kuin nyt. Kaija kohotti lasinsa ja katsoi pöydän yli Peter Damiin.
– Glück auf! – virkkoi hän hiljaa, yhtä paljon itselleen kuin miehelleen.
Ja setä Frans – ei Peter Dam – vastasi samalla hiljaisella, sydämellisellä tavalla:
– Glück auf!
7
Yhä vieläi pääni se pystyss' on
Yli vuolasten virtain pauhun.
Mut aina kun majani verhoutuu
Surureunaisin harsoin milloin, —
Nään valveill' unta ma silloin.
Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. PietariDam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. ÄkkiäKaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin PietariDamin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan:
– Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa?
Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin. Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen tuntemusta.
– Eikö se ole sanomattoman ihanaa? – toisti hän itsekseen.
– Ihanaako? – Pietari Dam kohensihe tuolissaan.
– Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta.
– Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, – vastasi Kaija lyhyeen. – Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan.
– Sepä se, – sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut luullakaan. – Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin.
– Niinkö! – ja Kaijan äänessä helähti palavaa ivaa.
– Sinähän olet todellakin varsin vaatimaton.
Pietari Dam ymmärsi vain sanat, mutta ei äänenhelyä.
– Min'en oikeastaan käsitä, mitä sinä vaadit, – sanoi hän, huomaamatta, kuinka nuo sanat saattavat loukata hänen vaimoansa. – Meillähän on kaikki, mitä sydän halajaa.
– Paitsi yhteis-elämää, – vastasi Kaija. – Eikö sinusta milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa, sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää.
Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui toiseen keinoon.
– No niin, – virkkoi hän, – nythän sinä saat seuraa. Onhan se sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee.
Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni viereiseen huoneesen.
Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia lumivalkeita villaröijyjä.
Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa yksin lapsensa kera.
Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen ajatuksia, uinaili lapsen unia – pieniä, hentoja ajatuksia, joilla tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä ollut nähnyt päivän valoa.
Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on; tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili, uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä kenet:
Sinut ensiksi vaivoin tuskaisin
Toin päivän valohon varhain;
Siks' oot sä mun helmeni herttaisin
Ja syömeni aarre parhain.
Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon tuostakin hänet valtasi. – Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa. Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä:
– Vaivaako sinua mikä, armas ystävä? – sanoi hän entisellä lempeällä äänellään.
Silloin Kaija äkkiä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja päästi kituneen sielunsa tunteet pidättelemättä valloilleen.
– Mua pelottaa, pelottaa niin kovin! – puheli hän.
– Tuo kalvava pelko on ahdistanut minua näinä aikoina niin yöllä kuin päivälläkin.
Pietari Dam tunsi kylmän väristyksen seljässään… tuo oli niin vastenmielistä.
– Pelkäätkö kuolevasi? – kysyi hän kuiskaten. Melkein pilkallinen hymy elähti Kaijan huulilla.
– En! Mutta lapsi! Minusta tuntuu kuin en rohkenisi ensinkään uskoa sen tulevan hengissä maailmaan.
– Lapsesta viis, kunhan vain itse selviät kunnialla, – sanoi Pietari Dam. Ei hänen aikomuksensa ollut sanoa mitään karkeata; hänessä oli vain hämärä tunto siitä, että hänen pitää nyt tavalla tai toisella lohduttaa, ja tarttui siihen, mikä hänen luontonsa mukaan oli lähinnä saatavilla.
– Tiedätkös mitä, – jatkoi hän, innostuen innostumistaan, – kun tarkoin miettii, niin eihän lapsi tähän taloon oikein sovikaan. Usko minua, min'en täällä kaipaa yhtään mitään.
Kaija loi häneen omituisen kalsean katseen.
– Entäs minä? – sanoi hän vain.
Pietari Dam
