as
Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani
A.
Johdanto,
Noin vuosi takaperin, kun tein tutkimuksiani kuninkaallisessa kirjastossa Ludvig XIV: n historiaani varten, joutui sattumalta käteeni M: r d'Artagnan'in Muistelmia, painetut – niinkuin suurin osa sen aikakauden tuotteista, joissa kirjailijat halusivat sanoa totuuden, joutumatta pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa Bastiljiin – Amsterdamissa, Pierre Rouge'n tykönä. Kirjan nimi houkutteli minua: otin sen mukaani, kirjastonhoitajan suostumuksella tietysti, ja luin sen ahmien.
Aikomukseni ei ole tässä ryhtyä mainitun omituisen teoksen selvittelemiseen, jätän sen vaan niiden lukijaini tutkisteltavaksi, jotka panevat arvoa ajankuvauksille. He tapaavat siinä kuvia, mestarin kädellä piirreltyjä; ja vaikka nuo piirrossuunnitelmat enemmittäin ovatkin vedettyjä kasarmin porteille ja kapakan seinille, tuntevat he niissä yhtäkaikki Ludvig XIII: n, Itävallan Annan, Richelieu'n, Mazarin'in ja useimpien sen ajan hovimiesten kuvat yhtä yhdennäköisinä kuin Anquetil'in historiassa.
Mutta niinkuin tiedetään, se mikä runoilijan oikullista mieltä viehättää, ei ole aina sitä, mikä suurta lukijakuntaa huvittaa. Niinpä, ihmetellessämme näitä kertoelmia, niinkuin epäilemättä muutkin niitä ihmettelevät, kiinitti huomiotamme enimmän eräs seikka, jota varmasti ei kukaan ennen meitä ollut lainkaan ottanut huomioonsa.
D'Artagnan kertoo, että hän käydessään ensi kerran kuninkaan muskettikapteenin, herra de Tréville'n luona, kohtasi esihuoneessa kolme nuorukaista, jotka palvelivat tuossa kuuluisassa miehistössä, mihin hänkin himoitsi päästäksensä, ja he olivat nimiltänsä Athos, Porthos ja Aramis.
Nuo muukalaiset nimet, sen myönnämme, oudoksuttivat meitä ja heti kohta pälkähti päähämme, etteivät ne mahda olla muuta kuin salanimiä, joiden taakse d'Artagnan oli kätkenyt kukaties kuinka kuuluisia, ellei ehkä noiden tekonimien omistajat olleet itse niitä valinneet hetkenä, jolloin he joko oikun, kiusan tai varattomuuden vuoksi olivat ottaneet hartioillensa yksinkertaisen muskettilaiskauhtanan.
Siitä lähtien ei meillä enää ollut lepoa ennenkuin sen aikaisista teoksista löytäisimme jotakin jälkeä noista eriskummallisista nimistä, jotka niin suuresti olivat uteliaisuuttamme herättäneet.
Jo pelkkä niiden kirjain luettelo, jotka luimme päästäksemme tarkoituksemme perille, täyttäisi yksinään kokonaisen luvun, mikä ehkä olisi varsin opettavaista, vaan varmaankin aivan vähän huvittavaista lukijoillemme. Tyytykäämme siis vaan mainitsemaan heille sen, että juuri siinä hetkessä kuin jo vallan alakuloisena turhista tutkistelemisista olimme jättämäisillämme kaikki hakemiset siksensä, löysimme vihdoin, kuuluisan ja oppineen ystävämme Paulin Pâris'in neuvojen johdolla, erään kokolehtisen käsikirjoituksen, merkityn numeroilla 4,772 tai 4,773, sitä emme niin tarkoin muista, jolla oli seuraava nimi:
"Kreivi de la Fère'n muistelma, käsittelevä muutamia niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat Ranskassa kuningas Ludvig XIII: n hallituksen loppupuolella ja kuningas Ludvig XIV: n hallituksen alkupuolella."
Helppo on arvata miten suuri oli ilomme, kun selaillessamme tätä käsikirjoitusta, jossa oli viimeinen toivomme, löysimme kahdennellakymmenennellä sivulla nimen Athos, kahdennellakymmenennellä seitsemännellä sivulla nimen Porthos ja kolmannellakymmenennellä ensimäisellä sivulla nimen Aramis.
Tämän peräti tuntemattoman käsikirjoituksen löytäminen aikakaudella, jolloin historian tiede on päässyt jo niin korkealle kannalle, näytti meistä miltei ihmetapaukselta. Tuota pikaa kiirehdimme anomaan sille painolupaa, siinä tarkoituksessa että kerta maailmassa saisimme edes muiden tavaralla hankkia itsellemme pääsyn kirjoitusten ja kaunokirjallisuuden akatemiaan, ellemme, mikä on sangen uskottavaa, pääsisi Ranskan akatemiaan omalla tavarallamme. Painolupa, se on meidän ilmoittaminen, suosiollisesti myönnettiin, jonka mainitsemme osoittaaksemme julkisesti valhettelijoiksi ne ilkiöt, jotka väittävät meidän muka elävän semmoisen hallituksen alaisina, joka on jotenkin nurjamielinen kirjailijoita kohtaan.
Ja nyt tarjoamme tässä lukijoillemme ensimäisen osan tuota kallisarvoista käsikirjoitusta, soveliaalla nimellä varustettuna, ja sitoudumme, siinä tapauksessa että, niinkuin varma uskomme on, tämä ensimäinen osa voittaa puolellensa ansaittua suosiota, julkaisemaan yhteen menoon toisenkin osan.
Sen ohessa, koskahan kummi on toinen isä, pyydämme lukijan laskemaan sen huvin tai ikävän, mikä hänellä tämän lukemisesta mahdollisesti on, meidän niskoillemme, eikä kreivi de la Fère'n.
Siitä sovittuamme, käykäämme kertomukseemme käsiksi.
I.
Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa
Ensimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa Roman de la Rose'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään siitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia pakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien kynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan heikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa Franc-Meunier'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki hetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.
Niinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä, ettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista tapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka kävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa kuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä tai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä, hugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa vastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita vastaan – toisinaan kuningasta vastaan, – mutta eivät koskaan kardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis seurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v. 1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista lippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät Franc-Meunier'in ravintolaa kohden.
Sinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.
Eräs nuori mies … – luokaamme hänen kuvansa muutamalla kynänpiirteellä: – kuvitelkaa eteenne kahdeksantoista vuotias Don Quichotte; Don Quichotte ilman rinta- ja reisihaarniskaa; Don Quichotte puettuna villanuttuun, jonka sininen väri oli muuttunut selittämättömäksi viininsakan ja taivaansinen välivivahdukseksi. Muoto pitkä ja ruskettunut; poskipäät ulkonevat, – kavaluuden merkki; leukalihakset tavattoman koholla, – pettämätön gaskonjalaisen tuntomerkki, vaikk'ei olisi barettiakaan päässä, vaan nuorella miehellämme oli barettikin, vieläpä koristettu jonkunmoisella höyhentöyhdöllä; silmä avonainen ja älykäs; nenä koukussa, vaan somasti taipunut; liian suuri nuorukaiseksi, liian pieni täysikasvuiseksi mieheksi, ja vähemmän tottunut silmä olisi voinut pitää häntä matkustavana vuokramiehen poikana, ellei hänellä olisi ollut pitkää miekkaa, joka, riippuen nahkakantimessa, löi omistajansa pohkeita, kun hän käveli, ja hänen ratsunsa pörröistä karvaa, kun hän ratsasti. Sillä meidän nuorella miehellä oli ratsu ja tämä ratsu olikin niin huomioon pistävä että se pisti huomioon: pieni béarnelainen hevoskäpykkä, kahden- tai neljäntoista vuotias, kellahtavan värinen, töpöhäntä, pattijalka, ja vaikka pitikin päätänsä alempana polvia, niin että kaulankouristushihnan käyttäminen jäi tarpeettomaksi, hölkötteli se kumminkin tasalleen kahdeksan lieu'tänsä päivässä. Pahaksi onneksi tämän hevosen muut ominaisuudet olivat niin hyvin peittyneet hänen oudon karvansa ja viallisen käyntinsä suojaan, että aikana, jolloin joka mies oli hevoistuntija, ylläkerrotun
