Kirjekyyhkynen. Dumas Alexandre
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Kirjekyyhkynen - Dumas Alexandre страница 2
Kyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä noihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen, vaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.
Viimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi kyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti syöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä sen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan vanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui vankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon kanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan. Vihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja avasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan ainaiseksi.
Sitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja vaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon ihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta jota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, quaerens quem devoret, etsien kenen hän nielisi.
Ja nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni jälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin teille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä nyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.
Huomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden loistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän vastauksen.
Odotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi kutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne siipiensä leyhynnällä!
IV
Toukokuun 10 p: nä, aamumessun jälkeen.
Minä olen ollut kolme vuorokautta teille vastaamatta, kuten näette kirjeeni päiväyksestä; siihen on syynä, ettei teidän viestissänne ollut epäilyn sijaa. Toivoin saavani kutsua teitä siskokseni, ja nyt täytyy minun joko lakata teille kirjoittamasta tai sanoa teitä veljekseni.
Te pelkäätte, sanoitte, jonkin vaatteenne liepeen jääneen oven rakoon, joka aukenee maailmalle. Te olette siis painunut maailmasta yksinäisyyteen?
Olette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteitten, sanotte lisäksi. Te olitte siis aikoinanne yhteiskunnan ensimäisillä arvopaikoilla, koskapa matkanne alas vei niin monien väliasteitten ohitse?
Te olette menettänyt melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, ja te ette ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympärillänne, sanotte samoin. Te olette siis elänyt mahtavain maailmassa? olette ottanut osaa ruhtinasten taisteluihin?
Kuinka saankaan tämän sopusointuun teidän ikänne kanssa, sillä te olette nuori; ja nöyryytennekin kanssa, sillä te puhutte polvillanne?
Ja sittenkin: mitä varten te pettäisitte minua? Ette minua tunne; ette tiedä, olenko ylhäinen vai alhainen, nuori vai vanha, ruma vai kaunis.
Eikä teille muuten merkitse mitään tietää, kuka minä olen, enempää kuin minullekaan, kuka te olette. Me olemme kaksi toisillemme outoa olentoa, jotka elämme erillämme toisistamme, tuntemattomia toisillemme, ja joita ei mikään mahti voi olemuksellisesti yhdistää.
Mutta paitsi aineellista yhdessäoloa löytyy myöskin ajatusten yhteisyys; paitsi ruumiillista näkemistä ja kosketusta löytyy henkien heimolaisuus, mystillinen rakkauden ateria, jolloin kaksi ihmistä juo samasta kalkista Herran Sanaa ja Pyhän Hengen tulenkielten säteitä.
Siinä kaikki, mitä teiltä toivon, siinä kaikki, mitä te minulta taidatte tahtoa.
Kun tämän tiedämme, mitä pahaa olisikaan Herramme silmissä siinä, että sielumme ja henkemme, jos kerran sielujemme välillä on jotain sympatiaa ja henkiemme jotain heimolaisuutta, jos ne seurustelevat toistensa kesken välimatkain takaa, kuten kahden ystävys-tähden säteet, jotka kohtaavat toisensa avaruuksien ja ilmain yksinäisyydessä?
Nyt kerron, kuinka Iris-raukka läksi pois huoneestani;
Sen päivän aattona, jolloin te pelastitte kyyhkyseni hengen, olin rukoilemassa, polvillani; lamppuni oli asetettu lähelle vuoteeni uutimia. Sydänyön tienoilla minä nukahdin rukoillessani. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, mikäli luulen, aukeni ovi, joka oli huonosti suljettu, tuulen sysäyksestä; nuo uutimeni heilahtivat hulmuamaan, tapasivat lamppuun ja syttyivät tuleen. Tuossa tuokiossa tuli huoneeni, joka on pieni, täyteen tulta ja hehkua. Minä heräsin tukehtumaisillani. Kyyhkys-parkani räpytteli laipiossa, kamppaillen savupilvessä. Minä juoksin ikkunan luo ja avasin sen. Tuskin oli ikkuna auki, niin se syöksyi ulos, ja kuulin sen törmäävän pimeässä tuttujen puitten oksiin, noiden, joiden kätkössä se kuhertaa aina osan päiväänsä.
Toivoen sen palaavan päivän koittaessa jätin ikkunani auki; mutta päivä tuli ja päättyi sen saapumatta takaisin. Tulipalon peljättämänä se oli kai paennut minkä siivistänsä pääsi. Seuraavana päivänä, paluumatkalla, alkoi luultavasti tuo varpushaukka, jota vastaan se tuli anomaan teiltä turvaa, sitä ajaa. Te otitte sen suojaanne, piditte luonanne sitä, ja minä luulin sen kadottaneeni, kunnes yhtäkkiä kuulin siiven lyöntejä ikkunaani. Minä avasin ikkunan: siinä oli karkuri, tuoden anteeksipyynnön mukanaan, mutta anteeksi olisi hän saanut jo ennakolta, ellei sitä olisi tuonutkaan.
Sellainen on pikku Iriksen tarina. Senkö ainoastaan tahdoitte tietää, ja eikö teillä ole mitään muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa palaa lähettimme tänne takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Tiedän, mitä se merkitsee, ja siksi huudahdan teille:
Jääkää hyvästi, veljeni; Jumala olkoon kanssanne!
Toukokuun 11 p: nä, aamun sarastaessa.
Iris tuli takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Pikkupoloinen näytti aivan surulliselta, kun sen täytyi ilmestyä näin lähettiläs-arvonsa menettäneenä; se nosti itse siipeään ikäänkuin kysyäkseen minulta, mitä tämä merkitsee.
Se merkitsee sitä, rakas Iris, että sinä olet nyt ypöyksin minun, että päivä, joka tummaa taivastamme kirkasti, sammui, että veli oli vieras, että ystävä ei meistä välittänyt.
Ja tämän, rakas raukkaseni, kirjoitan itseäni varten. Tämä yksinäisyydessään vaikeroivan sieluni valitus ei saavu hänen kuuluviinsa. Sinulle minä sanon, että minä kärsin; sinulle sanon, sinulle vain, että itken; sinulle sanon, että minä olen onneton.
Voi, Jumalani, niinköhän on, ettei sinun vanhurskautesi joskus erehdy, ja eivätkö iskut, joita sinä kohdistat jonkun näkymättömän ja pahan enkelin harhaanjohtaman syyllisiin, osu joskus viattomiinkin? Tämän elämän tuskat ovat valmistusta toisen elämän autuuteen, sanotaan meille; mutta miksi annetaan tuskaa sille, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, jolla on ehkä vikansa, mutta jolla ei tosiaan ole rikosta sovitettavana? miksi antoi Jeesus anteeksi Magdaleenalle? miksi armahti Kristus vaimoa, joka oli avioliiton rikkonut? miksi tällainen ankaruus minua kohtaan, minua yksinäni, oi Jumalani?
Olen rakastanut, se on totta; mutta minä olen rakkaudessani vastannut toisen rakkauteen; minä olin syntynyt maailman elämään enkä luostarin. Minä olen rakastaessani noudattanut lakia, jonka sinä olet säätänyt eläimille, ihmisille, kasveille. Kaikki tässä maailmassa rakastaa; kaikki koettaa liittyä ja sulautua yhteiseen elämään: purot jokiin, joet virtoihin, virrat valtamereen. Nuo tähdet,