taittuneitten säteiden kimmahtelevan takaisin; purot ja joet muuttuvat ikäänkuin suliksi lyijyvirroiksi, kukkaset lakastuvat, lehdet taipuvat maata kohti, linnut vaikenevat; näkymättömät puusirkat laulavat öljypuitten oksilla, jotka sihisevät, ja mäntypuitten kaarnassa, joka rasahtelee, ja ainoat elävät olennot, jotka sirkkain kanssa tässä liekkien erämaassa liikkuvat, ovat joskus vihreä sisilisko, joka juoksee ylös ikkunani säleikköön, joskus täplikäs tarhakäärme, joka kiepussa maaten ja kita puoliavoinna ja vaaraton musta kieli sinne tänne heiluen särpii nieluunsa hyttysiä, jotka joutuvat sen henkäyksen ylettämiin.
Illalla herää elämä hetkeksi uudestaan, niinkuin sammuva lampun liekki hetkiseksi syttyy; silloin puusirkat vaikenevat yksi toisensa jälkeen ja heinäsirkan suruinen ja yksitoikkoinen sirinä seuraa niiden hiiskutusta; sisiliskot pakenevat, tarhakäärmeet katoavat, pensastojen lehvät huiskahtelevat lintujen lennellessä siellä rauhattomina etsimässä majaa, missä yötänsä viettää; aurinko alenee ilmanrantoja kohti, jotka ovat katseiltani kätketyt, ja sikäli kuin se laskee, näen Pyreneitten lunten muuttuvan vienon punervista purppuranpunaisiksi, sillaikaa kuin tasangon pohjaan suljetut varjot nousevat pykälittäin ylös jättiläisportaita, jotka valo nyt jättää, kunnes koko maailma, luonnonlakeja noudattaen, on vuorostaan jälleen heidän. Silloin kaikki äänet hiljenevät, kaikki maalliset valot sammuvat, tähdet syttyvät hiljaa taivaalle, ja keskellä yön vaikenemusta herää ainoastaan yksi sävel avaruudessa: se on satakielen laulu, tähtiä rakastavan, tummuuden runojen sepittäjän.
Kysyitte, mitä minä ikkunastani näen; olen nyt sen kertonut; vakaannuttakaa nämä kolme näkyä ajatuksissanne, antakaa hengellenne työtä sydämenne ajanvietteeksi; pelastuksenne tässä ja toisessa maailmassa on sanassa:
Unohtakaa!
VIII
Toukokuun 13 p: nä.
Te sanotte: unohtakaa!
Kuulkaa, miten on laitani.
Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin yön pimeys maahan leviää ja minä vaivun uneen, (käsitättekö tätä peloittavaa, tätä ennen kuulumatonta, yliluonnollista seikkaa?) on minusta kuin kuollut ei olisikaan enää kuollut, kuin vainaja palaisi jälleen elämään! hän on aivan lähelläni, tutuin pitkin, mustin hiuksin, kalpein, miehekkäin kasvoin, joihin hänen ylhäinen syntyperänsä on painanut eittämättömän leimansa. Hän on siinä, minä puhun hänelle, minä ojennan kättäni, minä huudan:
– Sinä siis elät vielä? sinä siis yhä rakastat minua?
Ja hän vastaa ja myöntää, että hän elää, että hän rakastaa yhä minua. Ja sama ainainen, säännöllinen, melkeinpä ruumiillinen näky uusiintuu joka yö eikä katoa ennenkuin päivän ensi säteitten syttyessä.
Oi minua! Jumalani, mitä olenkaan koettanut tehdä, että tuo näky, varmaankin pimeyden enkelin luoma, lakkaisi minua kiduttamasta!
Olen peittäytynyt puksipuun siunattujen oksien alle, olen kietonut pyhiä rukousnauhoja kaulaani ja ranteihini, olen asettanut ristiinnaulitun kuvan rintani päälle ja nukahtanut kädet puristettuina jumalallisen martyyrin jalkain ympärille: kaikki se on ollut turhaa, hyödytöntä; päivä vie minut jälleen Jumalan luo, mutta yö hänen; olen sellainen kuin tuo kuningatar, josta runoilija Homeros puhuu ja joka öisin purki aina päivänsä työn.
Kun ei olisi enää yötä, ei olisi enää unia, niin ehkä unohtaisin.
Voitteko saada Jumalan täyttämään sen toivomukseni?
IX
Toukokuun 14 p: nä.
Kaikki, mitä Jumalalta voi rukouksella saada, saan teille häneltä; sillä te olette tosiaan haavoittunut ja haava on syvä ja vuotaa yhä verta.
Rukoilkaamme.
X
Toukokuun 15 p: nä.
En tiedä, olenko sen jälkeen kuin aloin teille kirjoittaa, saavuttanut enemmän rauhaa; mutta varmasti olen saanut helpoitusta.
Se johtuu siitä, että olen nyt löytänyt elämälleni rikasta ajanvietettä; minä olin ilman sukua, yksinäni sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa, milloin maaten haudalla, milloin itkien, aina epätoivoissani, ja silloin yhtäkkiä löydän itselleni veljen.
Sillä minusta tuntuu, että te olette minulle veli; minusta tuntuu, että tuo veli, jota minä en tuntenut, läksi pois Ranskasta ennenkuin minä olin syntynytkään; minusta tuntuu kuin olisin odottanut häntä, etsinyt lakkaamatta kaikkialta. Ja nyt hän on tullut tänne takaisin; ilmaisematta itseään esiin astumalla ilmaisee hän itsensä äänellään. Minä en häntä näe, mutta voin kuunnella häntä. En saata häntä koskettaa, mutta kuulen hänen äänensä.
Te ette voi aavistaa, kuinka tuo maisema, jonka teidän kynänne niin loistavasti väritti, on ajatuksiini syöpynyt. Älköön kiellettäkö kaukonäön ihmettä: kaukonäkeminen on mahdollista! Tahtoni vakaan voiman pakosta on se maisema tuossa edessäni, kuvastuen sieluuni aivan kuin peiliin. Minä näen kaikki aamun punertavista uduista, jotka nousevat kukkulan takaa, illan harmahtavien varjojen leviämiseen saakka; kuulen kaikki, kukkasen äänestä, kun se avaa maljansa aamun kasteelle, satakielen lauluun asti, joka kajahtelee yön yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.
Ja minä näen kaiken tuon sellaisella tavalla, että jos minä joskus joutuisin seutuun, joka piirinä silmienne eteen aukeaa, sanoisin: "Kas tuolla ovat ne leimuavat kukkulat, tuolla lumiset vuoret, tuolla hopeiset purot, tuossa silkkinauhana vierivä virta, tuossa granaattipuut, tuossa laakerit, tuossa myrtit! Tämä, tämä se paikka on!"
Ja minä näen myöskin erakkomajanne, puutarhamuurin takaa ylenevänä, ja ikkunanne, jota jasmiinit ja viiniköynnökset verhoihinsa kietovat; ja minä näen teidät itsenne valkeassa kammiossanne, polvillanne jalon Kristuksen-kuvanne jalkain juuressa, rukoilemassa itsenne ja varsinkin minun puolestani.
Sanokaa, ken on tuo kuningas, jonka muotokuva on kammiossanne, mies, jota kohtaan te tunnette erikoista kunnioitusta, niin että minullakin olisi saman kuninkaan kuva, että minulla olisi vielä lisää yksi uskonto, yhteisenä teidän kanssanne.
Ja vielä: teidätkin, teidät itsenne tahtoisin nähdä… Oi, ainoastaan ajatuksin; olkaa rauhassa. Sanoittehan minulle, ettei teillä enää ollut olemassa entisyyttä ja ettei minun pitänyt tiedustella teiltä muuta kuin nykyisiä ja tulevia asioita.
Jättäkäämme entisyys olemattomuuden helmaan, ja sanokaa minulle, minkä ikäinen te olette, minkälaisten piirteiden nojalla minä luon itselleni kuvan, joka on teidän näköisenne; sanokaa, milloin te asetuitte tuohon erakkomajaan, sanokaa, milloin arvelette jättävänne lopulliset jäähyväiset maailmalle.
Tahtoisin myöskin tietää, miten pitkä matka on välillämme. Onko se mahdollinen laskea?
Te tunnutte minusta olevan niin hyvä, etten pelkää väsyttäväni teitä; tunnutte minusta olevan niin oppinut, etten pelkää pyytää teiltä mahdottomia.
Ryhdyn nyt ajattelemaan, mitä teidän vastauksenne mahtaa sisältää, ja kun olen sen saanut, ajattelen jälleen seikkoja, joita se sisälsi.
Lähde, kallis kyyhkynen, lähde ja palaja pian!
XI
Toukokuun 15 p: nä, täsmälleen kello 3 iltapäivällä.
