siinä tarkoituksessa, että olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin lisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en keksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali Rospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.
Olin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut perintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan kuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian vartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista kolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään tietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.
Isäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan säilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan kirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti testamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä hänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen kuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin suvun historian.
Rauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.
Vuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi Spadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen kertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt toiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni, noin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani. Uupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta ateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme iltapäivällä.
Heräsin kun kello löi kuusi.
Avasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi tuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa. Toisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka voisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä. Mutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin vieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen tyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin hapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja pistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.
Mutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille ilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja sammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä. Jännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli kirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun joutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama, jonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut, niin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.
Ja Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu ruosteenpunaisella musteella seuraavaa:
Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa Alexander VI: n luo ja peläten, että hän tahtoo minut periä ja val ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä, lailliselle perilliselleni, että olen kät hän on siellä käynyt kanssani, se on Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin voi nousta melkein kahteen mil voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää ainoana perillisenäni. Huhtikuun 25. päivänä 1498.
CES.
– Nyt, jatkoi apotti, lukekaa tämä toinen paperi.
Ja hän ojensi Dantèsille toisen paperin, jossa oli toisia katkonaisia rivejä. Dantès otti sen ja luki:
tuani päivälliskutsun Hänen pyhyytensä paavi
annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani
mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan
niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle,
kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska
luolaan, pieneen
stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalo-
minä tiedän tästä aarteesta, joka
joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän
liolohkareen, astuttuaan
a on tehty tähän
kassa toisesta,
rään hänet sen omistajaksi.
ARE SPADA.
Kiiluvin silmin Faria seurasi hänen lukuaan.
– Ja nyt, sanoi hän huomattuaan Dantèsin päässeen viimeiseen riviin, – pankaa molemmat paperit rinnatusten ja päättäkää itse.
Dantès totteli. Papereista syntyi seuraava kirjoitus:
Tänään huhtikuun 25 p: nä 1498 saa… tuani päivälliskutsun Hänen Pyhyytensä paavi Alexander VI: n luo ja peläten, että… annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani hän tahtoo minut periä ja val… mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä… niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle, lailliselle perijälleni, että olen kät… kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska hän on siellä käynyt kanssani, se on… luolaan, pieneen Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi… stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalokiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin… minä tiedän tästä aarteesta, joka voi nousta melkein kahteen mil… joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal… liolohkareen, astuttuaan eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko… a on tehty tähän luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur… kassa toisesta, minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää… rään hänet sen omistajaksi ainoana perillisenäni.
Huhtikuun 25. päivänä 1498.
CES… ARE SPADA.
– Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.
– Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti, jota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut asiaa oikein hyvin uskoa.
– On.
– Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?
– Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun mittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla salattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin kuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla, joka tulee ylhäältä.
– Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?
– Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani aloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo silloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen aikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan yhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja juuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni. Nyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin, – nyt, ystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä pääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen täällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.
– Mutta, sanoi Dantès, – eikö maailmassa ole muita tämän aarteen laillisempia perillisiä kuin me?
– Ei,
