miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista miljoonaan frangiin.
– Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.
– Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus. – Spada-suku oli viidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina aikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli tuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista. Vielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he omistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty sukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.
Edmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.
– Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria, – sen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa teitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt teidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen, – saatte te viedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?
– Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès, – minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.
– Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus. – Olettehan vankeuteni lapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti teidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja ihmistä, joka ei voinut olla vapaa.
Ja Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle miehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.
19. Kolmas taudinkohtaus
Aarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi hyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä hän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan ihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa ja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot synkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän ajatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai neljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.
Apotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli monesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden peninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja kerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan asumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima oli nostanut sen meren pohjasta.
Dantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen tuli käyttää rikkauksiaan.
Mutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin vanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja se tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen ihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi koskematta.
Mutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin toivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen, osui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka oli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja se kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla kivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli häntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin suurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät olisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri olisi silloin noussut heidän väliinsä.
– Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, – Jumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte uskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi luoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän aarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta, ystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua Monte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden kuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn säteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette mieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri tieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne perin pohjin omistatte – se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette tehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne merkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja jalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani rikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani ottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen vapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli saamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin, ei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole haihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki maailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi sitä minulta riistää.
Näin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin kuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta, puhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät hänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein kadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän kuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen puolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin oppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon varmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi arvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi Dantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi vapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina, samana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä keinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei herättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin hänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.
Tätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin siedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa, vaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja hän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta kärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He olivat siis aina puuhassa.
Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.
Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään huudettavan.
Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.
Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen nimeään, kuului hänen korviinsa.
Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.
– Hyvä Jumala, huudahti hän. – Olisikohan hän jälleen sairastunut?
Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu paikoiltaan.
Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi
