style="font-size:15px;"> Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.
– No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt toimettomana.
– On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, – sen minä takaan.
– Siinä tapauksessa matkaan.
Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.
Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.
– Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. – Tällaisena yönä ei ole hyvä olla merellä.
– Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat purskahtivat nauruun.
Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.
– Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.
– Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, – tiedäthän, että viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri haukkui meitä seuraavana päivänä.
Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.
– Yksi! sanoivat haudankaivajat.
– Kaksi!
– Kolme!
Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.
Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.
Meri oli Ifin linnan hautausmaa.
21. Tiboulenin saari
Dantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan käteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon; sillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta tunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan, tarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti voimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli tukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana meren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin, josta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.
Dantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi työ oli välttää kaikkien katseet.
Kun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen jalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja myrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi toisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja pauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn edellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin meri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo näytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla näkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.
Hän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan merta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten hän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui jokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja hänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon, joka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.
Kun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.
Hänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat lähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen saarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari. Molemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.
Dantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta miten hän löytäisi tien yön pimeydessä?
Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.
Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.
Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.
Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän epätoivoisena:
– Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne, ellette pidä voimianne yllä.
Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat. Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa. Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa hän lapsena oli leikkinyt.
Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia. Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti kuluttaa voimansa loppuun.
Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.
– Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan kuluttua. – Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole kaukanakaan Tiboulenin saaresta… Mutta jos olisin erehtynyt?
Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.
– Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. – Minä uin niin kauan kuin jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.
Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.
Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.
Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka muistutti parhaimman
