näki, että siitä laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan puolet matkasta.
Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä, jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat katkonaisia, ja hän läähätti.
Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi italiankielellä:
– Rohkeutta!
Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.
Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja siinä mustia täpliä.
Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.
Kun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa. Ensimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan jääneen kauas.
Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin valituksena.
Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka huomispäivänä voi heitä kohdata.
Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.
– Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.
– Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä. – Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi kallioita vastaan, jotka näette tuolla.
– Mistä tulette?
– Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, – te olette pelastanut henkeni. Olin jo hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.
– Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen mustapartainen mies. – Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.
– Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, – niin, ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.
– Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, – kun teillä on kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon kuin kunniallisen miehen näköinen.
Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.
– Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.
– Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.
– Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. – Se pursi, jossa olin, on hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.
– Tunnetteko Välimeren?
– Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.
– Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?
– Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät sidottuina.
– Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille "rohkeutta", – jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä jäämästä seuraamme?
– Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. – Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi pitää.
– Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.
– Oho, sanoi laivuri nauraen, – sen saamme nähdä.
– Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. – Minne on matkanne?
– Livornoon.
– No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette lähde suoraan tuulen mukaan?
– Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.
– Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.
– Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.
Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi, että alus totteli hyvin.
– Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.
Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen, ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.
– Haalatkaa! huusi Dantès.
Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.
– Ja nyt, lujasti kiinni!
Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus, sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta, jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.
– Hyvä! sanoi laivuri.
– Hyvä! sanoivat merimiehet.
Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä olisi uskonut sitä olevankaan.
– Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, – että teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista, jotka lainaatte minulle.
– Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, – kyllähän me asioista sovimme, jos olette järkevä.
– Mies kuin mies, sanoi Dantès. – Annatte minulle saman kuin
