on totta, vastasi Jacopo. – Tein ainoastaan pienen huomautuksen.
– Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut ja puseron, jos sinulla on kahdet.
– Ei ole, vastasi Jacopo, – mutta housut ja paidan hän kyllä saa.
– En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. – Kiitos, ystäväni!
Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella nautinnolla ylleen.
– Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.
– Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.
Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.
– Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.
Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se jäikin puolitiehen.
– Kas, sanoi laivuri, – mitä Ifin linnassa on tapahtunut?
Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.
Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.
– Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.
– Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, – ja nyt laukaistaan hälytyslaukaus.
Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli syntynytkin.
– Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla hikistä otsaansa.
– Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, – jos hän se on, niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.
Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa peräsimen uudelle toverilleen.
Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.
– Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.
– Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.
– Minä vuonna? kysyi taas Dantès.
– Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?
– Kysyn, vastasi nuori mies, – kysyn vuosilukua.
– Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?
– Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès nauraen, – että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan sekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?
– Vuoden 1829, vastasi Jacopo.
Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.
Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.
Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?
Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen saattaneet.
Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.
Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka täysin purjein kiiti Livornoa kohden.
22. Salakuljettajat
Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa salakuljettajan aluksessa.
Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.
Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli, mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää, eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.
Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.
Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi, että Livornossa San Fernando – kadun varrella oli parturi ja meni tämän luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.
Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja – partaista miestä, joka muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.
Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä katsellakseen kuvaansa.
Hän
