e
Thais
LOTUS
Siihen aikaan oli erämaa anakoreetteja täynnä. Niilin molemmilla rannoilla oli lukemattomia risu- ja savimajoja, joita erakkojen kädet olivat sinne rakennelleet aina jonkun matkan päähän toisistaan, niin että ne, jotka niissä asuivat, saattoivat elää erikseen ja kuitenkin auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Siellä täällä häämötti majojen yli ristihuippuisia kirkkoja, joihin munkit vaelsivat juhlapäivinä kunnioittamaan pyhiä menoja ja ottamaan osaa sakramentteihin. Aivan virran vieremällä oli vielä taloja, joissa luostarimunkit asuivat, kukin ahtaaseen koppiinsa sulkeutuneena, ja yhtyivät ainoastaan senjälkeen paremmin nauttiakseen yksinäisyydestä.
Erakot ja luostarimunkit elivät kieltäymyksessä, he aterioivat vasta auringonlaskun jälkeen ja käyttivät ravintonaan vain leipää suolan ja iisopin kera. Muutamat kaivoivat itsensä hiekkaan, asuivat maankoloissa tai haudoissa ja noudattivat vieläkin merkillisempiä elämäntapoja.
Kaikki he säilyttivät puhtautensa, kävivät puettuina karkeaan jouhipaitaan ja päähineviittaan, nukkuivat paljaalla maalla pitkien valvomisien jälestä, rukoilivat, veisasivat virsiä ja sanalla sanoen suorittivat joka päivä katumuksen mestarinäytteitä. Ottaen huomioon perisynnin he kielsivät ruumiiltaan ei ainoastaan kaikki ilot ja tyydytykset, vaan senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsesta tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. Näin toteutui mitä profeetat olivat sanoneet: "Erämaa on peittyvä kukkasiin."
Tämän pyhän Thebais-maakunnan asujamista kuluttivat toiset päivänsä askeettisuudessa ja mietiskelyssä, toiset ansaitsivat elatuksensa palmikoimalla palmupuiden kuituja tai palkkautuen töihin lähitienoon maanviljelijöille elonkorjuun aikana. Pakanat olivat siinä väärässä luulossa, että muutamat heistä elivät rosvouksella ja pitivät yhteyttä kuljeskelevien arabialaisten kanssa, jotka ryöstelivät karavaaneja. Mutta todellisuudessa nämä munkit halveksivat kaikkia rikkauksia ja heidän hyveittensä tuoksu uhosi taivaaseen asti.
Sauva kädessä niinkuin matkustavaiset kävivät nuorten miesten näköiset enkelit vieraisilla heidän erakkomajoissaan, jota vastoin pahat henget taas harhailivat heidän ympärillään ethiopilaisten tai eläinten hahmossa johdattaakseen heitä kiusaukseen. Kun munkit aamuisin saviastioineen menivät kaivolle, näkivät he satyyrien ja aigipaanien jalanjälkiä hiekassa. Oikean ja henkisen olemuksensa mukaan käsitettynä oli Thebais-maakunta vain taistelutanner, jolla joka hetki ja etenkin öisin käytiin ihmeellistä sotaa taivaan ja helvetin välillä.
Askeetit, joita kadotettujen legionat hurjasti ahdistivat, puolustivat itseään Jumalan ja enkelien sekä paaston, katumuksen ja lihankidutuksen avulla. Välistä raatelivat lihanhimot heitä niin hirmuisesti, että he karjuivat tuskasta ja heidän valitushuutonsa kohosi tähtitaivaalle yhtyen nälistyneiden hyenoiden ulvontaan. Silloin ilmestyivät heille pahat henget aina hyvin ihanissa muodoissa. Sillä vaikka pahat henget todellisuudessa ovatkin rumia, voivat he välistä verhoutua näennäisen kauneuden hahmoon, joka estää erottamasta heidän todellista luonnettaan. Thebaiksen itsekiduttajat näkivät kauhistuksella, että heidän koppeihinsa tunkeutui nautinnon kuvia sellaisia, joita eivät edes pahimmat maailman hekumoitsijat olleet nähneet. Mutta koska ristinmerkki varjeli heitä, eivät he sentään langenneet kiusaukseen, ja rumat henget ottaen jälleen aamunkoitossa oman muotonsa, menivät häpeissään ja raivoten tiehensä. Ei ollut harvinaista, että aamuisin nähtiin, miten joku heistä aivan itkun hyrskeessä pakeni, vastaten kysyjälle: "Minä itken ja huokaan siksi, että eräs täällä asuvista kristityistä on minut ruoskinut ja häpeällisesti poisajanut."
Korven vanhimmat asukkaat ulottivat valtansa myöskin syntisiin ja jumalattomiin. Heidän hyvyytensä oli välistä hirvittävä. Heillä oli apostoleilta valta rangaista elävää Jumalaa vastaan tehdyt rikokset eikä mikään voinut pelastaa sitä, jonka he olivat tuominneet. Kaupungeissa ja Aleksandrian asujanten keskuudessa tiedettiin kauhistuksella kertoa, että maa avasi sylinsä ja nieli ne syntiset, joita he sauvallaan koskettivat. Niinpä pelkäsivätkin heitä suuresti kaikki, jotka kehnosti elivät, etenkin näyttelijät, ilvehtijät, naineet papit ja ilotytöt.
Niin suuri oli näiden pyhien miesten hyveellisyys, että se pakotti kuuliaisuuteen yksin villit eläimetkin. Kun kuolema lähestyi erakkoa, kaivoi jalopeura hänelle haudan kynsillään. Siitä arvasi pyhä mies, että Jumala kutsui häntä, ja kävi suutelemassa kaikkia veljiä poskelle. Sitten pani hän maata iloisella mielellä nukkuakseen Herrassa.
Senjälkeen kuin toista sataa vuotta vanha Antonius oli vetäytynyt yksinäisyyteen Colzinus-vuorelle rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen kanssa, ei koko Thebaiksessa ollut ainoatakaan munkkia, joka hyvistä töistään olisi ollut niin kuuluisa kuin Paphnutius, Antinoen apotti. Tosin oli Ephremillä ja Serapionilla suuremmat määrät alimunkkeja ja heidän luostarinsa olivat henkisestä ja maallisesta sivistyksestään erittäin mainittuja. Mutta Paphnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta polvillaan, otsa maata vasten painettuna.
Hänen kaksikymmentäneljä opetuslastaan, jotka olivat rakentaneet majansa hänen ympärilleen, koettivat jäljitellä hänen ankaria kidutusharjoituksiaan. Hän rakasti heitä hellästi Jesuksessa Kristuksessa ja kehoitti heitä alinomaa katumuksen tekoon. Hänen henkisten lastensa joukossa oli sellaisiakin, jotka ensin harjoitettuaan rosvousta monta vuotta olivat tulleet siihen määrin liikutetuiksi pyhän apotin neuvoista, että olivat ruvenneet munkeiksi. Heidän elämänsä puhtaus vahvisti heidän tovereitaankin. Erittäin huomatuita heidän joukossaan olivat Abyssinian kuningattaren entinen kokki, jonka Antinoen apotti myöskin oli kääntänyt ja joka ei koskaan enää lakannut vuodattamasta kyyneleitä, ja diakoni Flavius, joka oli kirjanoppinut ja taitava puhuja. Mutta kaikkein ihailtavin Paphnutiuksen opetuslapsista oli kuitenkin nuori talonpoika nimeltään Paulus, jota myös kutsuttiin liikanimellä Yksinkertainen hänen tavattoman lapsellisuutensa vuoksi. Ihmiset pilkkasivat hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta Jumala osoitti hänelle suosiota lähettämällä hänelle näkyjä ja lahjoittaen hänelle ennustuksen taidon.
Paphnutius pyhitti aikansa opetuslapsien opastamiseen ja askeettisuuden harjoitukseen. Usein hän myös mietiskeli pyhien kirjojen sisältöä löytääkseen sieltä vertauskuvia. Sentähden hän, vaikka vielä nuori ijältään, oli ansioista rikas. Perkeleet, jotka hyviä erakkoja muuten niin ankarasti ahdistavat, eivät uskaltaneet lähestyä häntä. Öisin kuunvalossa istui tavallisesti seitsemän pientä pystykorvaa shakaalia liikkumattomina ja äänettöminä hänen majansa edustalla. Ja luultiin, että ne olivat seitsemän pahaahenkeä, jotka hän pyhyytensä voimalla oli naulinnut kynnykselleen.
Paphnutius oli syntynyt Aleksandriassa ylhäisistä vanhemmista, jotka olivat antaneet hänelle opetusta maallisissa tieteissä. Olivatpa runoilijoiden valheetkin häntä silloin viehättäneet, ja niin hirmuinen oli hänen varhaisimman nuoruutensa aikana ollut hänen henkensä harhatila ja ajatustensa epäjärjestys, että hän oli uskonut ihmiskunnan hukkuneen vedenpaisumukseen Deukalionin hallitessa ja väitellyt oppiveljiensä kanssa Jumalan olemuksen, ominaisuuksien, jopa hänen olemassaolonsakin mahdollisuuksista. Hän eli silloin maailmallisissa huvituksissa pakanoiden tapaan. Ja tätä aikaa muisteli hän ainoastaan häpeällä ja syvällä inholla.
Siihen aikaan, oli hänen tapanaan sanoa veljilleen, kiehuin minä väärien nautintojen kattilassa.
Hän tarkoitti sillä sitä, että hän söi hyvin valmistettuja liharuokia ja kävi yleisissä kylpylaitoksissa. Ja itse asiassa hän olikin aina kahteenkymmenenteen ikävuoteensa asti viettänyt tätä maallista elämää, jota paremmin sopi nimittää kuolemaksi kuin elämäksi. Mutta kuultuaan pappi Macrinuksen saarnaavan hänestä tuli uusi ihminen.
Totuus sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hänen oli tapana sanoa, että se oli tunkenut hänen lävitsensä kuin miekka. Hän kääntyi Golgatan uskoon ja rupesi palvelemaan ristiinnaulittua Jesusta. Kastamisensa jälkeen hän eli vielä vuoden ajan pakanain keskuudessa maailman lasten parissa,
