ollut halunnut lihallisia nautintoja, ainoastaan ravinnut itseään katumuksen hyödyllisellä balsamilla.
Eräänä päivänä, kun hän hurskaan tapansa mukaisesti taas muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt kaukana Jumalasta, ja yksitellen tutkiskeli vanhoja syntejään siten paremmin vielä tajutakseen niiden kauheutta, johtui hänen mieleensä äkkiä, että hän ennen muinoin Aleksandrian teatterissa oli nähnyt ihmeen kauniin näyttelijättären, nimeltä Thais. Tämä nainen esiintyi näytöstilaisuuksissa eikä silloin vieronut esittää tansseja, joiden liiankin taitavasti lasketut liikkeet jäljittelivät kaikkein inhoittavimpien intohimojen ilmaisuja. Tai sitten hän kuvasi joitakin niistä häpeällisistä teoista, joita pakanalliset tarut kertovat Venuksesta, Ledasta tai Pasiphaesta. Täten sytytti hän hekuman liekkiin kaikki katsojat, ja kun rakkaudesta sairaat nuoret miehet tai rikkaat vanhukset tulivat hänen luokseen peittäen kukkasiin hänen ovensa kynnyksen, antautui hän heille. Näin hän hukaten oman sielunsa autuuden vielä turmeli suuret määrät muita sieluja.
Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut saanut itse Paphnutiustakin vietellyksi lihan syntiin. Hän oli sytyttänyt himon hänen vereensä, ja jo kerran oli hän lähestynyt Thaiksen asuntoa. Mutta tuo varhaiselle nuoruudelle niin ominainen arkuus oli pysäyttänyt hänet ilonaisen kynnykselle (hän oli silloin viisitoistavuotias), osaksi oli tähän myöskin syynä pelko tulla rahattomana poisajetuksi, sillä hänen vanhempansa pitivät huolta siitä, ettei hän saanut liiaksi tuhlata. Jumala suuressa armossaan oli käyttänyt näitä kahta välikappaletta varjellakseen häntä suuresta rikoksesta. Mutta Paphnutius ei ollut ensin ollut hänelle siitä laisinkaan kiitollinen, sillä siihen aikaan hän ei ymmärtänyt omaa parastaan, vaan himoitsi väärä onnea. Niinpä Paphnutius nyt, polvistuessaan majassa jumalankuvan edessä, joka oli tehty siitä pyhästä puusta, jonka vaa'assa maailman sovitusuhri kerran oli riippunut, rupesi taas ajattelemaan Thaista, koska Thais oli hänen syntinsä. Ja hän pohti mielessään hyvin kauan askeettien sääntöjen mukaisesti niitten lihallisten sulojen hirvittävää rumuutta, joihin tuo nainen oli herättänyt hänessä himon hänen levottomuutensa ja tietämättömyytensä päivinä. Muutaman tunnin tätä mietittyään näki hän Thaiksen kuvan edessään ilmi elävänä. Hän näki hänet jälleen samanlaisena kuin silloin kiusauksen hetkellä, kauniina, lihan silmillä katsoen. Ensin näyttäytyi hän Ledan hahmossa maaten viehkeästi pitkällään hyasinttivuoteella, pää taapäin heitettynä. Hänen kosteat silmänsä salamoivat, sieraimet värähtelivät, suu houkutti puoliavoimena, rinta kukkasen kaltaisena ja käsivarret kiersivät tuoreina kuin kaksi puron vartta. Tämän nähdessään Paphnutius löi rintaansa ja sanoi:
– Kutsun sinut todistajaksi, Jumalani, että katselen syntini rumuutta.
Sillä aikaa vaihtoi kuva huomaamatta ilmettä. Thaiksen huulet vetäytyivät yhteen todistaen yhä selvemmin salaista kärsimystä. Hänen suuret silmänsä välkkyivät kyynelissä, hänen huokausten pakahduttamasta povestaan kohosi huohotus, joka muistutti ensimäistä tuulen henkäilyä myrskyn edellä. Tämän nähdessään Paphnutius tunsi mielensä järkkyvän sydänjuuria myöten. Hän lankesi polvilleen ja rukoili seuraavasti:
– Sinä, joka olet vuodattanut säälin meidän sydämiimme niinkuin aamukasteen kedoille, sinä oikeamielinen ja armollinen Jumala, ole kiitetty! Ylistetty, ylistetty ollos sinä! Perkaa pois palvelijastasi tuo väärä hellyys, joka johdattaa hekumaan ja anna armossasi minulle kyky rakastaa kaikkia luotuja ainoastaan sinun kauttasi, sillä ne kaikki katoovat, mutta sinä pysyt. Jos tunnen osanottoa tuota naista kohtaan, tapahtuu se vain siksi, että hän on sinun työtäsi. Yksin enkelitkin kumartuvat huolehtien hänen puoleensa. Eikö hän ole, oi Herra, sinun suusi henkäys? Ei käy päinsä, että hän yhä pitkittää synnillistä elämäänsä kaikkien maailman ihmisten kera. Suuri sääli on syttynyt sydämessäni häntä kohtaan. Hänen rikoksensa ovat inhoittavat ja yksin niiden ajatuskin jo värisyttää minua niin, että tunnen ihokarvojeni nousevan kauhusta pystyyn. Mutta mitä rikollisempi hän on, sitä enemmän tulee minun häntä sääliä. Minä itken ajatellessani, että perkeleet tulevat vaivaamaan häntä kautta koko iankaikkisuuden.
Kun hän näitä ajatteli, näki hän pienen shakaalin istuvan jalkojensa juuressa. Hän hämmästyi siitä suuresti, sillä hänen koppinsa ovi oli ollut kiinni koko päivän. Eläin näytti lukevan apotin ajatukset ja se heilutti häntäänsä niinkuin koira. Paphnutius teki ristinmerkin: eläin hävisi. Ymmärtäen silloin että nyt oli piru ensimäisen kerran päässyt livahtamaan hänen huoneeseensa, hän toimitti lyhyen rukouksen; sitten rupesi hän uudestaan ajattelemaan Thaista.
– Jumalan avulla, sanoi hän itselleen, täytyy minun pelastaa hänet.
Ja hän nukahti.
Seuraavana aamuna toimitettuaan rukouksensa lähti hän pyhän Palemonin luo, joka jonkun matkan päässä myös vietti erakkoelämää. Hän tapasi hänet rauhallisena ja iloisena kuokkimassa maata tapansa mukaan. Palemon oli jo vanha mies; hän eli pienen puutarhan hoidolla: petoeläimet nuolivat hänen kättään eivätkä perkeleet häntä koskaan ahdistelleet.
– Jumala olkoon ylistetty, veljeni Paphnutius sanoi hän, nojautuen kuokkaansa.
– Jumala olkoon ylistetty! vastasi Paphnutius. Ja olkoon rauha veljeni kanssa!
– Olkoon rauha samoin sinunkin kanssasi! veli Paphnutius, toisti munkki Palemon pyyhkäisten hihallaan hikeä otsaltaan.
– Veli Palemon, olkoon meidän puheittemme ainoana aiheena Hänen ylistämisensä, joka on luvannut olla niiden keskellä, jotka kokoontuvat Hänen nimeensä. Sentähden olen tullut keskustelemaan kanssasi eräästä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt Herran kunniaksi.
– Siunatkoon siis Herra sinun suunnitelmasi, Paphnutius, niinkuin hän on siunannut minun vihannekseni. Joka aamu vuodattaa hän minun puutarhani yli armonsa niinkuin kasteen, ja siksi minä ylistän hänen hyvyyttään näissä kurkuissa ja kurbitsoissa, jotka hän minulle antaa. Rukoilkaamme häntä, että hän pysyttää meitä rauhassaan! Sillä mikään ei ole peljättävämpää kuin tuska, joka raastaa rikki meidän sydämemme. Silloin kun tunteet meitä heittelevät, olemme kuin juopuneet miehet, me kuljemme huojuen oikealle ja vasemmalle ja olemme joka hetki vähällä häpeällisesti langeta. Välistä taaskin nämä mielen virmat syöksevät meidät järjettömiin iloihin, ja se, joka niille antautuu, myrkyttää ilman ympäriltään raa'alla, mielettömällä naurunrähäkällä. Tämä surkuteltava iloisuus johdattaa syntisen kaikenlaisiin irstailuihin. Mutta välistä myöskin nämä sielun ja aistien häiriöt upottavat meidät jumalattomaan surumielisyyteen, joka on tuhat vertaa turmiollisempi kuin ilo. Veli Paphnutius, minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, mutta olen pitkän elämäni aikana tullut tuntemaan, että erakoilla ei ole sen pahempaa vihollista kuin surumielisyys. Tarkoitan tällä sitä itsepintaista kaihoa, joka ympäröi sielun niinkuin sumu ja peittää siltä Jumalan valon. Mikään ei ole autuudelle niin vahingollista kuin se, ja suurimman voittonsa saavuttaa perkele silloin, kun hän pääsee levittämään katkeraa ja mustaa mielialaa hurskaan miehen sydämeen. Jos hän ei lähettäisi meille muuta kuin iloisia kiusauksia, ei hän olisi puoleksikaan niin peljättävä. Mutta valitettavasti hän on mestari tekemään meidät epätoivoisiksi. Niinpä hän näytti isällemme Antoniukselle mustan lapsen, joka oli niin kaunis, että se pusersi kyyneleet hänen silmistään. Jumalan avulla isämme Antonius vältti perkeleen paulat. Tunsin hänet siihen aikaan, jolloin hän vielä eli keskuudessamme; hän ilakoitsi opetuslastensa kera eikä koskaan vaipunut alakuloisuuteen. Mutta etkö sinä tullut, veljeni, keskustelemaan kanssani jostakin suunnitelmasta, jota olit mielessäsi hautonut? Osoitat minulle suuren suosion tehdessäsi minut siitä osalliseksi, jos kerran tämän suunnitelman tarkoitus on Jumalan kunnian julistaminen.
– Veli Palemon, tarkoitukseni on todellakin kuuluttaa Herran kunniaa. Vahvista minua neuvoillasi, sillä sinussa asuu viisauden valo, eikä synti vielä koskaan
