tuska valtaa mieleni aina kun muistan, että Aleksandriassa on eräs ilotyttö nimeltä Thais, joka elää synnissä ja on kansalle ainainen pahennuksen aihe.
– Veli Paphnutius, tuo on todellakin kammottava asia, josta on syytä olla suruissaan. Monet naiset pakanoiden seassa elävät niinkuin hän. Oletko keksinyt jonkun parannuskeinon tähän suureen pahaan.
– Veli Palemon, aion mennä Aleksandriaan tapaamaan tuota naista ja Jumalan avulla olen käännyttävä hänet oikealle tielle. Se on minun suunnitelmani; etkö hyväksy sitä, veljeni?
– Veli Paphnutius, minä en ole muuta kun vaivainen syntinen ihminen, mutta isämme Antoniuksen oli usein tapana sanoa: "Mikä lieneekin paikka, jossa olet, niin älä riennä sitä jättämään muualle mennäksesi."
– Veli Palemon, näetkö jotakin moitittavaa tässä päätöksessä, jonka olen tehnyt?
– Lempeä Paphnutius, Jumala varjelkoon minua epäilemästä veljeni tarkoituksia! Mutta isämme Antonius sanoi vielä: "Kalat, jotka vedetään kuivalle maalle, kuolevat: samoin voi tapahtua, että munkit, jos he jättävät yksinäiset koppinsa ja lähtevät maailmanlasten pariin, helposti unhoittavat hyvät aikeensa."
Tämän sanottuaan Palemon-vanhus painoi taas jalallaan kuokanterän multaan ja rupesi ahkerasti kaivamaan ojaa hedelmiä nuokkuvan viikunapuun ympärille. Hänen siinä kaivaessaan kahahti lehdikkö ja antilopi hyppäsi kevyellä loikkauksella pensas-aidan ylitse puutarhaan. Se seisoi hetkisen hämmentyneenä, levotonna, tutisevin säärin, sitten se parilla harppauksella hypähti vanhuksen viereen ja työnsi hienon päänsä ystävänsä kainaloon.
– Jumala olkoon ylistetty erämaan gasellissa! sanoi Palemon.
Ja tuon kevytjalkaisen eläimen seuratessa aivan kantapäillä meni hän majaansa ja toi sieltä mustaa leipää, jota hän syötti antilopille kätensä kourusta.
Paphnutius seisoi hetken paikallaan tuijottaen mietteissään tiepuolen kiviin. Sitten hän lähti hitaasti käymään majalleen takaisin, tutkistellen sydämessään kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Hänen aivonsa työskentelivät voimakkaasti.
– Tämä erakko, sanoi hän itselleen, on ymmärtäväinen mies ja varovaisuuden henki asuu hänessä. Ja hän ei pitänyt suunnitelmaani viisaana. Kuitenkin tuntuisi minusta julmalta jättää Thaista pitemmäksi aikaa hänessä asuvan pahanhengen pauloihin. Jumala minua valaiskoon ja johtakoon!
Siinä vaeltaessaan eteenpäin näki hän raukulinnun, joka oli tarttunut hiekalle viritettyyn verkkoon, ja hän huomasi, että se oli naaras, sillä koiras räpäköi verkon ympärillä ja nokki minkä ehti rikki sen silmukoita; vihdoin oli se saanut siihen niin suuren reiän, että toverinsa pääsi irti. Jumalan mies katseli tätä kohtausta ja koska hän pyhyytensä voimalla helposti käsitti olioiden salaisen tarkoituksen, ymmärsi hän, että vangittu lintu ei voinut olla kukaan muu kuin Thais synnillisyyden satimiin kahlehdittuna ja että hänen niinkuin raukulinnun, joka nokallaan katkoi hamppuniidet, tuli voimallisten sanojen avulla katkaista ne näkymättömät siteet, jotka kietoivat Thaiksen syntiin. Sentähden hän kiitti Jumalaa ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänen ensimäinen päätöksensä oli oikea. Mutta nähtyään sitten, että koiraslintu itse tarttui jaloistaan kiinni ja jäi pyristelemään samaan verkkoon, jonka se oli särkenyt, tuli hän uudestaan epätietoiseksi.
Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla ennen auringonkoittoa hän näki näyn. Thais ilmestyi hänelle taas. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään rikollista hekumallisuutta eikä hän myöskään nyt ollut puettu tavallisiin läpinäkyviin harsoihinsa. Hän oli kokonaan kiedottu käärinliinoihin, jotka peittivät osan hänen kasvoistaankin, niin että apotti näki ainoastaan kaksi silmää, joista tipahteli suuria, raskaita kyyneleitä.
Sen nähdessään rupesi hän itsekin itkemään ja uskoen tämän näyn Jumalan lähettämäksi ei hän enää epäröinyt. Hän nousi, otti käteensä kristillisen uskonsa tunnusmerkin, ryhmysauvan, astui ulos majastaan ja lukitsi huolellisesti sen oven, jott'eivät aavikolla asuvat eläimet ja ilman linnut pääsisi tahraamaan Jumalan pyhää Kirjaa, jota hän säilytti vuoteensa pääpuolessa. Hän kutsui luokseen diakoni Flaviuksen uskoen hänen huostaansa kaksikymmentäkolme opetuslastaan; ja sitten hän, yllään ainoastaan pitkä karvakaapu, lähti vaeltamaan Niiliä kohti, sillä hänen tarkoituksensa oli kulkea jalan pitkin Libyan rannikkoa aina makedonialaisten rakentamaan suurkaupunkiin saakka. Aamunkoitosta asti oli hän jo polkenut aavikon hiekkaa välittämättä väsymyksestä, nälästä tai janosta; ja aurinko oli painumassa taivaanrannan taakse, kun hän vihdoin näki edessään tuon hirvittävän virran, joka veripunaisin lainein vyöryi kultaisessa ruskotuksessa hehkuvain kallioseinäin lomitse. Hän kulki pitkin virran vartta anellen Jumalan nimeen leipää yksinäisten mökkien ovilla ja ottaen vastaan iloisella mielellä kieltämiset, solvaukset ja uhkaukset. Ei hän kammoksunut rosvoja eikä villieläimiä, mutta varoi sensijaan visusti poikkeamasta niihin kaupunkeihin ja kyliin, jotka sattuivat hänen tielleen. Hän pelkäsi siellä voivansa nähdä lapsia, jotka leikittelevät luupalasilla isänsä huoneen edustalla, tai sinihameisia naisia, jotka kaivon partaalla laskevat ruukkunsa maahan ja hymyilevät. Kaikessa väijyy munkkia turmio, välistä käy hänelle vaaralliseksi yksin se pyhä Raamatun kohtakin, joka kertoo, miten taivaan Mestari aikoinaan kulki kaupungista kaupunkiin ja aterioitsi opetuslastensa kanssa. Ne hyveet, joita anakoreetit niin ahkerasti kirjailevat uskonsa vaatteisiin, ovat yhtä hauraita kuin ihaniakin: pieninkin maailmallinen tuulahdus voi himmentää niiden kallisarvoiset värit. Sentähden karttoi Paphnutius kaupunkeja peljäten sydämensä tulevan heikoksi ihmisten seurassa.
Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään, ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla, jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan, jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi Paphnutius sfinksille:
– Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä; eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä siunasi Silsilean sfiksin.
Tämän tehtyään hän jatkoi matkaansa ja näki laakson laajetessa edessään summattoman suuren kaupungin rauniot. Vielä pystyssä seisovia temppeleitä kannattivat pilareiksi kohoavat epäjumalain kuvat, ja Jumala salli noiden lehmänsarvilla varustettujen naisten päiden kiinnittää Paphnutiukseen katseita, jotka saattoivat hänet kalpenemaan. Hän kulki täten seitsemäntoista päivää pureskellen ravinnokseen ainoastaan raakoja ruohoja ja nukkuen yönsä palatsien raunioissa villikissojen ja faraonrottien seurassa. Paitsi niitä näki Paphnutius siellä
