purppurasta, kun eivät itse Amelius, Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää? Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja, ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.
Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin, jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.
– Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan sairaiden sielujen unelmia.
Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:
– Ne ovat poltettavat kaikki!
– Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.
Paphnutius jatkoi ajatustaan:
– Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme.
Nikias vastasi:
– Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä, on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne, arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella sinua, rakas opintotoverini?
– Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti. Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron. Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja vanhan ystävyytemme nimessä.
Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa; se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla. Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle, joka katseli häntä hilpein silmäyksin:
– Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.
– Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin. Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä iloisesti!
Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.
– Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee teatterissa.
– Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja. Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta, aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.
Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia. Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:
– Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.
– Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen ihanimman papittarensa.
– Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen kuilusta, johon olet vajonnut!
Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
– Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.
Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.
Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja vapistuksella Aleksandrian kristityt.
Hän käveli siis ilman mitään varsinaista
