Soutajat velloivat vettä laulaen. Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.
– Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi saanutkaan minua mukaansa.
Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan ja sanoi hänelle:
– Katso!
Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen, silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.
Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun naisen, joka sanoi hänelle:
– Katso ja ymmärrä: Niin suuri on näiden uskottomien itsepäisyys, että he vielä helvetissäkin pysyvät niiden harhaluulojen vallassa, jotka elämässä heidät sokaisivat. Kuolemakaan ei ole voinut heitä oikaista erehdyksestään, sillä on itsestään selvää, ettei pelkkä kuolema riitä Jumalan näkemiseen. Ne, jotka elämässään olivat vailla totuutta, tulevat aina niin olemaan. Mitä ovatkaan nämä sieluja raastavat pahathenget muuta kuin taivaallisen oikeuden ilmestysmuotoja! Sentähden eivät nämä sielut näe eivätkä tunne niitä. Kaikkeen totuuteen mahdottomina he eivät ollenkaan havaitse omaa kadotustaan, ja itse Jumalakaan ei voi pakottaa heitä kärsimään.
– Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.
– Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen. Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.
Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.
– Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt syntiä Thaiksen kanssa!
Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:
– Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.
– Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.
Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.
– Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.
Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä, hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut, kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.
Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto, jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä, ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä hänellä unessaan oli ollut.
Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä syytä tähän kiireeseen.
– Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi tulla mukaan?
Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja sen lukemattomilla veistokuvilla
