ja lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan riviltä toiselle.
Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin rappiotilaa.
– Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä, joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää: asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin häpeäpilkku.
– Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.
– Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.
Paphnutius kysyi:
– Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?
– Dorion vastasi surullisesti:
– Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata etsiä muita.
Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:
– Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!
Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin sävel.
Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka, te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt. Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä, otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:
– Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset, tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika Hadeksessa rauhan.
Mutta kuningasten kuningas vastasi:
– Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.
Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.
Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat voimakkaisiin kättentaputuksiin.
Paphnutius, joka näki kaikki vain taivaallisen totuuden valossa, mutisi:
– Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien palvelijat olivat.
– Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen. Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta…
Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle. Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta, itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:
– Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle nukahtaneita lapsiaan.
Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.
Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt. Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän traagillisen kauneuden tunnon.
Suosion
