niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.
– Monsieur, – lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, – saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.
– Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.
Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:
– Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.
– Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, – vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.
– Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, – jatkoi kardinaali, – kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?
– Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.
– Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?
– Valitettavasti, monseigneur.
– Ette siis enää voi odottaa?
– Se olisi todellakin mahdotonta, – vastasi Cagliostro.
– Vaaditteko rahanne nyt takaisin?
– Vaadin, monseigneur.
– Tänäänkö jo?
– Jos teidän sopii maksaa.
Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:
– Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.
– Ah, monseigneur, – vastasi Cagliostro, – älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.
– Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? – huudahti kardinaali.
– On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.
Kardinaali vaaleni.
– Kaikki tuossa kaapissa, – jatkoi Cagliostro.
– Vai tiedätte senkin, monsieur!
– Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.
– Se on kyllä totta.
– Mutta…
– Mutta?.. toisti prinssi hädissään.
– Mutta minä, – jatkoi Cagliostro, – olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.
– Kuitit, monsieur! – huudahti prinssi. – Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.
– Entä nyt? – kysyi Cagliostro.
– Nyt sitävastoin en tahdo salata, – selitti kardinaali, – että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?
– Ikävä kyllä, täytyy vaatia.
– Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.
Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?
– Mutta kun teillä on kaikki selvillä, – huudahti prinssi, – kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.
– Nyt erehdytte, monseigneur, – vastasi Cagliostro jääkylmästi. – Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.
– Älkää ainakaan arvelko, – sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, – että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.
Cagliostro kumarsi.
– Tiedän kyllä hyvin, – jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, – että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…
– Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, – keskeytti kreivi, – mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:
'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.
Ludvig de Rohan.'
Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.
– Näette siis, monseigneur, – jatkoi Balsamo, – etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä – ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.
Ja
