minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.
Oletteko siihen valmis?
– Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.
– Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?
– Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.
– Sillä maksulla, – huudahti Jeanne, – saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.
– Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.
– Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.
– Voi, kreivitär…
– Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.
– Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?
– Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.
– Hyvä! – Minä palaan Pariisiin.
– Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.
– Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.
– Mikä kohtaus se on?
– Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…
– Miehen käsialaa! – sanoi kreivitär ja luki:
'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'
– Nimetön… jokin kerjäläinen.
– Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.
– Mitä siis arvelette?
– En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.
– No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!
– Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.
– Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!
– No mitä?
– Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…
– Entä sitten?
– Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…
– Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?
– Juuri niin, monseigneur.
– Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?
– Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.
– Älkää niistä olko huolissanne.
Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen elähyttämänä.
Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa, antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.
Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.
Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi – se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.
Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.
– Kuka siellä on? – kysyi kardinaali.
– Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.
– Sanomatta nimeään?
– Niin, monseigneur.
– Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:
– Kreivi de Cagliostro.
Prinssi hätkähti.
– Antakaa hänen tulla.
Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
– Mitä ihmettä näen? – huudahti kardinaali.
– Eikö totta, monseigneur, – sanoi; Cagliostro hymyillen, – että olen tuskin ollenkaan muuttunut?
– Onko mahdollista…? – mutisi Rohanin prinssi. – Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…
– Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.
– Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?
– Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?
– Minäkö? En suinkaan, monsieur.
Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.
– Siinä tapauksessa, – jatkoi tämä, – teidän
