alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään kumartaen:
– Madame, hyvyytenne liikuttaa minua, mutta ei päätöstäni muuta. Olen päättänyt jättää hovin, minun täytyy palata yksinäisyyteen; älkää houkuttako minua laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan, kun en enää tunne niitä voivani täyttää.
– Eilisestäkö saakka?
– Teidän majesteettinne sallikoon minun olla siitä enempää puhumatta.
– Kuten tahdotte, – vastasi kuningatar katkerasti. – Sanon vain, että olen osoittanut teille kyllin luottamusta odottaakseni teiltä samaa. Mutta hullua olisi kysellä siltä, joka ei tahdo vastata. Pitäkää salaisuutenne, neiti, ja olkaa onnellisempi muualla kuin täällä. Muistakaa kuitenkin, ettei ystävyyteni hylkää ihmisiä oikkujenkaan vuoksi ja että aina pidän teitä ystävänä. Nyt, Andrée, saatte mennä, te olette vapaa.
Andrée suoritti hovisäännön mukaisen kumarruksen ja lähti. Ovella kuningatar hänet pysäytti.
– Minne aiotte mennä, Andrée?
– Saint-Denisin luostariin, madame, – vastasi neiti de Taverney.
– Luostariin! Ah niin, se on oikein, hyvä neiti! Kenties ei omasta mielestänne teissä ole moitteen syytä, mutta jo kiittämättömyys ja unohtaminen on liikaa, vaikkei muuta olisi. Te olette minun edessäni kylliksi syyllinen. Hyvästi, neiti de Taverney, menkää!
Seurauksena oli, että Andrée antamatta muuta selitystä, jollaista kuningattaren lempeä sydän odotti, nöyrtymättä tai heltymättä kohta käytti hyväkseen lupaa ja katosi. Marie-Antoinette sai huomata, että Andrée viipymättä poistui linnasta.
Hän lähti isänsä taloon, missä oli odottanut tapaavansa ja tapasikin Filipin puutarhassa. Veli haaveili; sisar toimi. Nähdessään Andréen, jonka piti tähän aikaan olla toimensa vuoksi linnassa, astui Filip häntä vastaan hämmästyneenä, melkeinpä pelästyneenä. Ja pelästykseen oli syynä varsinkin sisaren synkkä ilme, hän kun aina oli tervehtinyt veljeään hellän ystävällisesti hymyillen. Siksi Filip, niinkuin kuningatarkin, alkoi kysellä.
Andrée ilmoitti hänelle juuri jättäneensä kuningattaren palveluksen, eronsa olevan myönnetyn ja aikovansa mennä luostariin. Filip löi kiivaasti kätensä yhteen, ikäänkuin odottamattoman iskun saaneena.
– Mitä? – sanoi hän. – Sinäkin, siskoni?
– Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?
– Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin bourbonien kanssa! – huudahti hän. – Sinun on mielestäsi pakko tehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta nunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin voit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä moitit kuningatarta?
– Kuningattaressa ei ole moittimista, – vastasi nuori nainen kylmästi. – Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri sinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut sinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä olen viipynyt siellä kolme vuotta.
– Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.
– Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä, nainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä palvelijoilleen.
– Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, – sanoi nuori mies väkinäisesti, – mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren kanssa.
– Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi, hän on kiittämätön nainen!
– Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta pohjaltaan hän on hyvä.
– Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.
– Mitä hän siis on tehnyt?
– Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun velkasi ja omani.
– Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana, ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.
– Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut vain velkaantua ja itseäsi halventaa – et arvostellut tuolla tavoin silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, hän on keimaileva, hän on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella. Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet luvannut.
– Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme…
– Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, – keskeytti Andrée katkerana. – Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei, – jatkoi Andrée murheellisesti, – ei, herra de Taverney on luotu elämään yksinäisenä.
– Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä kuolemaan.
Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle, että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.
– En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, – vastasi hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni – Balsamo. Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, – valtasi ruumiini – Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.
– Säästä minua, – sanoi hän. – Tämän maailman valtiaissa olen nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala käskenyt meidän rakastaa toisiamme.
– Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat valinneet toisia.
Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa hämmästyneenä.
– Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? – kysyi hän.
– En
