oli yksitoista aamupäivällä. Charny lepäsi täysin puettuna nojatuolissa torkkuen yöllisen kiihtymyksen jälkeen. Huolellisesti suljetut akkunaluukut päästivät sisään vain heikon kajastuksen; kaikin tavoin säästettiin sairaan hermojen ärtyisyyttä, hänen kärsimyksensä pääasiallista syytä.
Kaikki oli hiljaa, rauhallista, himmeätä. Tohtori Louis ehkäisi taitavasti kaikki, mikä voisi tautia uudestaan kiihdyttää, mutta päättäen iskeä ihan ytimeen, hän ei sittenkään väistänyt sellaista ratkaisua, joka voisi viedä hengen. Tosin se myös voisi parantaa.
Aamupuvussa, tukka huolettoman somasti kammattuna, kuningatar astui kiireesti käytävään, joka vei Charnyn huoneeseen, Tohtori oli neuvonut häntä olemaan epäröimättä, pysähtymättä yritykseen, vaan esiintymään äkkiä ja päättäväisesti, jotta vaikutus olisi voimakas. Hän väänsi siis etuhuoneen oven siselöityä ripaa niin nopeasti, että muuan Charnyn huoneen ovea vasten nojaava henkilö, vaippaansa kääriytynyt nainen, tuskin ehti suoristua ja ottaa asennon, jonka tyyneys oli ilmeisessä ristiriidassa hämmentyneen ilmeen ja vapisevien käsien kanssa.
– Andrée! – huudahti kuningatar. – Tekö täällä?
– Minä, – vastasi Andrée kalpeana ja hämillään, – minä se olen, mutta onhan teidän majesteettinne itsekin täällä.
– Jopa nyt asia mutkistuu, – mutisi tohtori.
– Hain teitä kaikkialta, – sanoi kuningatar. – Missä te olitte?
Kuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään. Se ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée säikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo paljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä kuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.
– Täällä minä olin, kuten näette.
– Arvatenkin, mutta miksi täällä?
– Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua hakea, ja siksi riensin tänne.
Kuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:
– Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?
– Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis ja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis voinut olla muuta päämäärää kuin tämä.
– Hyvin arvattu, – myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman kiivautta. – Oikeassa olitte.
Andrée teki viimeisen ponnistuksen.
– Madame, – sanoi hän hymyillen, – jos teidän majesteettinne aikoi salata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella, niinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu, näkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata tai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.
– Hän on oikeassa, – sanoi kuningatar, – sata kertaa oikeassa. Minulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen vähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.
Kuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi uskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten tavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän luotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset, jotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia rankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa rakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman, jonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn ovella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui ensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen jäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren katoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen silmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä tohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä edestakaisin käytävässä.
– Luuletteko hänen onnistuvan? – kysyi tohtori.
– Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?
– Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka kuolee, ellei kuume lakkaa.
– Paranisiko hän muualla? – huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä hämmästyneenä, levotonna.
– Niin arvelen, – vastasi hän.
– No sitten hän onnistukoon! – huokasi tyttö parka.
9. Toipuminen
Sillä välin kuningatar oli astunut suoraan Charnyn nojatuolin luo. Charny kohotti päätänsä kuullessaan tohvelikenkien sipsutusta lattialla.
– Kuningatar! – mutisi hän yrittäen nousta.
– Niin juuri, kuningatar, monsieur, – riensi Marie-Antoinette sanomaan, – kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan järkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja valveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja teidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän sopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.
Vavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja viime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena ruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla kyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.
– Onko mahdollista, – jatkoi kuningatar liikutettuna tästä kunnianosoituksesta ja vaitiolosta, – että aatelismies, ennestään tunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan naisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi kohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt kuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan unohtaa.
Näiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa jotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle suunvuoroa.
– Mitä tekevätkään vihamieheni, – sanoi hän, – kun tekin esiinnytte kavaltajana?
– Kavaltajana!.. änkytti Charny.
– Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän teiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen teitä.
– Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa se syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee. Kuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.
– Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? – sanoi kuningatar rauhattomalla äänellä.
– Olen, madame.
– Tajuatteko vääryytenne minua vastaan, rikollisuutenne kuningasta vastaan?
– Hyvä Jumala! – mutisi mies parka.
– Sillä te aatelisherrat unohdatte kovin helposti, että kuningas on sen naisen
