sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset tiedot sairaan voinnista.
– Niin, juuri veljeni minut lähetti, – yhtyi siihen Andrée kiireesti.
Nyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.
– Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton sielu, – tuumi hän itsekseen. – No niin, – lisäsi hän sitten ääneen, – voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua henkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne, että hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin… Tottahan ymmärrätte.
– En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla: tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.
– Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle vastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos kaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa maanpakoon tai pistää tyrmään.
– Se on totta, tohtori.
– Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin kuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa piilossa.
– Tohtori, – huudahti Andrée, – onko herra de Charny siis pahasti sairaana?
– Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää siis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu tai oikeammin korisee…
– Jos… mitä? – keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.
– Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei näännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana vainaja.
Andrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen ruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi hän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen kasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu tuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.
– Veljeni ei karkaa, – sanoi hän. – Hän on rehellisesti voittanut herra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan, tapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan tuomittavana.
– Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, – ajatteli tohtori. – Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko kuningatar ollut näin varomaton.
– Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? – kysyi hän.
– Kuningatar? Sitä en tiedä, – vastasi Andrée. – Mitä hän siitä välittää?
– Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.
– Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.
Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian raueta.
– Minä en ole fysioloogi, – ajatteli hän, – vaan ainoastaan lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?
– Hyvä neiti, – lausui hän ääneen, – nyt olette kuullut, mitä halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa pelastaa haavoitetun henki… vielä tänä yönä, sillä muuten kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen vuorokauden loppua. Hyvästi!
Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.
Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää. Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa, sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen vuoteensa matolle.
– Voi Jumalani, – huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien kyynelten vieriessä, – Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön etkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren miehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa rakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi, vaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä… minä… joka nyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa, minua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole valittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun sinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen hengen… jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa, että käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan, oudon koston jumala; sanoisin, että… mutta se olisi herjausta… anteeksi… en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi, sinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.
Andrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan; hiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin hengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen palasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:
– Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua rangaissut. Niin, minä rakastan häntä… eikö se riitä? Ja tahdotko nyt riistää hänet minulta?
8. Hourailua
Varmaankin oli Jumala kuullut Andréen rukouksen. Herra de Charny ei sortunut kuumeensa puuskaan. Seuraavana päivänä, kun Andrée hartaasti hankki itselleen tietoja sairaasta, palasi tämä kelpo tohtori Louisin hoitamana kuoleman ääriltä jälleen elämään. Tulehdus oli väistynyt tarmon ja lääkkeen tieltä, ja parantuminen alkoi.
Kun Charny oli pelastettu, puuhaili tohtori hänen hoitamisessaan puolta vähemmän; potilas ei enää herättänyt samaa mielenkiintoa. Lääkärin kannalta on elävä ihminen vähäarvoinen, varsinkin jos tämä on toipumaan päin taikka terve.
Viikon kuluttua, jolloin Andrée ehti täysin rauhoittua, katsoi tohtori Louis, yhä muistaen potilaansa purkaukset kuumeen vallassa, sopivaksi toimittaa Charnyn kauvemmaksi, jotta hourailu joutuisi vieraaseen ympäristöön. Mutta jo ensi yritykset tähän suuntaan herättivät Charnyssa vastarintaa. Hän loi tohtoriin suuttumuksesta leimuavia katseita ja sanoi olevansa kuninkaan luona, niin ettei kellään ollut oikeutta häätää miestä, jolle hänen majesteettinsa oli suonut turvapaikan. Tohtori, joka ei ollut uppiniskaisille potilaille kovin malttavainen, kutsui muitta mutkitta saapuville neljä palvelijaa ja käski heidän viedä sairaan pois.
Mutta Charny tarrautui sänkyyn kiinni ja löi erästä palvelijaa aika lailla, uhaten toisia kuin Kaarle XII Benderissä. Tohtori koki nyt puhua järkeä. Charny oli aluksi hyvinkin maltillinen, mutta kun palvelijat taas kävivät käsiksi, rimpuili hän niin hurjasti, että haava aukeni ja veren mukana alkoi hänen järkensäkin mennä hukkaan. Nyt hän joutui entistä kiihkeämmän hourailun valtaan. Hän alkoi huutaa, että tahdottiin viedä hänet pois ja riistää häneltä unissa saadut näyt, mutta että se oli turha yritys; että nuo näyt yhä hymyilivät, että häntä rakastettiin ja tohtorin kiusallakin tultaisiin katsomaan, kun se, joka häntä rakasti,
