nainen!
– Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.
– Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! – sanoi Andrée huokaisten helpotuksesta.
– Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni, vieläpä parhaita.
– Rouva de Misery?
– Juuri hän.
– No hänkö täällä kävi?
– Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?
– Katsokaas, asia on se, että…
– Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon… teitä en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.
– Hyvä tohtori!
– Riittää. Ja nyt esille asianne!
Andrée silmäili häntä levottomana.
– Voiko hän nyt huonommin? – kysyi tohtori.
– Kuka?
– Kuningatar tietenkin.
– Kuningatar!
– Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään sitten hänen luokseen.
Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.
– Ei, rakas tohtori, – sanoi hän, – en nyt tule kuningattaren luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa olisin sen tiennyt… Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää tiedä, mitä puhun.
– Sen kyllä huomaan.
– En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.
– Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.
Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana. Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan, jännitti taas teräksistä ponttaan.
– Tohtori, – sanoi hän, – te tiedätte, että olen hermostunut ja että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä johtuu se outo tila, missä nyt olen.
– Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?
Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.
– En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain, ettei minua lähettänyt kukaan.
– Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole oikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos juttunne venyy pitkäksi.
– En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.
– Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani panevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.
– Minne?
– Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.
– Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? – kysyi Andrée kauhistuen.
– Ei kukaan.
– Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? – jatkoi Andrée samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.
– Ei, – vastasi tohtori, – ei edes se poika parka, ja siihen voin lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.
– Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? – sanoi Andrée pannen kätensä ristiin.
– Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän kuningattaren odottavan minua.
– Niin juuri, tohtori, – sanoi Andrée huoaten. – Siitähän nyt puhumme.
– Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?
– Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.
– Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut, – sanoi hän, – sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.
– Teidän veljeltänne! – ihmetteli tohtori Louis. – Herra de Charnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?
– Niin juuri.
– Siitä ei minulla ollut tietoa.
– Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.
– Tietysti, lapsukaiseni, – vastasi kelpo tohtori ihastuneena siitä, että sopi olla lempeä. – Minä en tiennyt enkä osannut aavistaa todellista syytä.
Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.
– Kuulkaapa, tohtori – sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, – sanokaa nyt, mitä oikeastaan luulette.
– Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?
– Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen tapaus, eikö niin?
– On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos nämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.
– Naisen
