hän ei ikänä luovu.
– Siinä se este on, hic nodus [siinä solmu. Suom.], – sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.
– Ah, – jatkoi nuori mies mistään välittämättä, – pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!.. Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.
– Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.
Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.
– Te olitte oikeassa, – sanoi kuningatar. – Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.
– Kuulkaa, kuulkaa, – pyysi tohtori.
– En enää sanaakaan.
– Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.
Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.
– Marie, – sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, – Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.
– Kas, kas, – sanoi tohtori, – nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…
– Se on… mitä? – kysyi kuningatar levottomana.
– Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.
– Olen kuullut kylliksi, – mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.
Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.
– Madame, madame, – sanoi hän, – mitä aiotte?
– En mitään, tohtori, en mitään.
– Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.
– Se olisi onnetonta.
– Mitä on silloin vastattava?
– Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. – Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, – sanoi tohtori hiljaa.
– Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.
7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin
Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.
Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:
– Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle. Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla; toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?
Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän sanoi:
– Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.
Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.
– Kuka siellä taas on? – mutisi hän.
Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.
– Ei suinkaan se voi olla kuningatar, – tuumi hän. – Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.
Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.
Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.
– Kuka siellä? – kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.
– Minä se olen, tohtori, – vastasi lempeä ja surullinen ääni.
Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.
– Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.
– Voi, taivas, mikä nyt on tullut? – huudahti tohtori. – Voiko hän pahoin?
– Hän! – toisti Andrée hätkähtäen. – Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.
– Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.
Ehkä juuri teidät?
– Vai niin! sanoi Andrée. – Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!
Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —
– Rakas lapsukaiseni, – sanoi tohtori, – minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.
– Tohtori, – puhui
