mieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en ainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.
Sitten hän jälleen mietti hetkisen.
– Ja lisäksi, – jatkoi hän, – olen saanut sen uskon, että minulla on hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella… ja sellainen ystävätär, joka aavistaa toivomukseni.
Samalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan. Kreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin hetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:
– Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullut Versaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.
Jeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan hullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja kuin korppikotka saalistaan.
4. Kuningattaren lompakko
Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.
Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.
– Tulette Versaillesista? – sanoi kardinaali.
– Tulen, monseigneur.
Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.
– No kuinka kävi?
– Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.
– Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…
– Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?
– Jotakin murhaavaa.
– Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.
– Tietysti.
– Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa mainittu.
– Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että toteuttamisesta ei ole toivoa.
– Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.
– Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.
– Se on totta.
– Ja hänen majesteettinsa kuunteli?
– Se kaipaa selitystä.
– Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan, kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen…
– Eipä niinkään… Puhuin kaulanauhasta.
– Uskalsitte sanoa, että olen aikonut…
– Ostaa sen hänelle… juuri niin.
– Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?
– Tietysti.
– Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?
– Siihen hän ei suostunut.
– Silloin olen hukassa.
– Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi…
– Lainaksi!.. Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!
– Niin hienosti, että hän hyväksyi.
– Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?
– Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?
– Tuhannesti.
– Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa suostunut.
Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui Jeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:
– Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte minusta tehdä onnettomimman ihmisen.
– Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin ei voi käydä naurettavaksi.
– Se on totta. Mitä siis sanoitte…
– Se on puhdasta totta.
– Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!
– Perin tärkeä salaisuus.
Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään hellästi.
– Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, – sanoi Jeanne. – Se on kuin miesten kesken.
– Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.
– Monseigneur, älkää liioitelko.
– Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni…
– Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata kuningattarelle puolitoista miljoonaa?
Kardinaali huokasi.
– Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.
– Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.
– Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen Versaillesiin.
Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.
– Kas, kas, – tuumi Jeanne, – asia onkin vakavampi kuin luulin; olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!
Kardinaali
