no, kreivitär!
– Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.
– Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?
– Siitä olen varma.
– Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.
– Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.
– Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.
– Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.
– Mitä nyt, kreivitär?
– Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.
– Mutta minun ei ole enää nälkä.
– Puhelkaamme siis.
– Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.
– Erotkaamme siis.
– Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!
– Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur – vastasi Jeanne, – olkaamme kumpikin oma itsemme.
– Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.
Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."
Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:
– Entä jatko, kreivitär?
– Perin yksinkertainen.
– Mitä minun on tehtävä?
– Ei mitään. Odottakaa minua.
– Ja te menette…
– Versaillesiin.
– Milloin?
– Huomenna.
– Ja vastauksenne saan…
– Viipymättä.
– Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.
– Antakaa vain minun toimia.
Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:
– Vapaus on sittenkin parempi.
3. Jeanne suojattina
Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä, kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa, ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä, jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.
Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten kautta kuningasta – siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui rouva de la Motten ajatuksissa.
Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.
Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:
– Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois on tullut ilman vastaanotto-korttia?
Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.
– Sanoiko joku, – kysyi hän, – että rouva de la Motte-Valois on täällä?
– Niin on sanottu, teidän majesteettinne, – vastasi kamariherra.
– Kuka sen sanoi?
– Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.
– Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, – sanoi kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:
– Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.
Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä sanoen viekkaasti hymyillen:
– Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.
Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.
– Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!
– Miksi en voisi, – tuumi hän, – suosia hovilakeijaa, joka suosii minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.
Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli odottamatta.
– Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn kerjäämässä, – ajatteli kardinaalin ystävätär. – Ennenkuin ehdin lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.
– Madame, – sanoi kuningatar, – vieläkään en ole ehtinyt puhua kuninkaalle.
– Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin…
– Niin, mille asialle tulitte? – keskeytti kuningatar herkkänä siirtymään asiasta toiseen. – Te ette ollut pyytänyt päästä puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia… teille?
– Kiireellinen…
