tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.
– Ette enää puhu mitään?
– Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan toiseen suuntaan.
– Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?
– Kerrassaan, madame.
– Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on käyttäytynyt minua kohtaan.
– Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen teidän majesteettianne.
– Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.
– Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, – jatkoi kuningatar. Jeanne ei vieläkään vastannut.
– Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.
Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.
– Madame, – vastasi Jeanne, – tahdon mieluummin kestää suuttumusta kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi häneltä hengen.
– Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.
– Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan intohimoisesti…
– Se oli leikkipuhetta, kreivitär, – keskeytti kuningatar ankarasti.
Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.
– Te puhuitte niistä timanteista, – sanoi kuningatar varomatta. – Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.
– Päivät ja yöt, madame, – vastasi Jeanne riemuissaan kuin sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä ratkaisevan virheen. – Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin erinomaisesti teidän majesteetillenne.
– Kuinka niin?
– Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.
– Mutta nehän on jo myyty!
– On kyllä.
– Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.
– Eikö? – kysyi kuningatar iloisesti.
– Ei, madame.
– Kelle siis?
– Ne on ostanut kardinaali de Rohan.
Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.
– Vai niin, – sanoi hän kuivasti.
– Suokaa minun sanoa, madame, – puhui Jeanne innostuneesti, – että kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä, mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki vallitsee ulkomaiden hoveissa, – turhamaisuus, kerskailu, – siellä naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja niin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan kuningatarta ivataan? Ei ikänä." Ja hän lähti suin päin. Tuntia myöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.
– Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?
– Lisäksi sata tuhatta.
– Missä mielessä hän ne osti?
– Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen mielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.
– Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole lahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.
– Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä jonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.
Marie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat avoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.
– Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, – sanoi hän. – Siinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.
Jeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.
– Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, – jatkoi kuningatar.
– Kyllä, kyllä, madame.
– Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on näytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten Catherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan sillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että kardinaali de Rohan lahjoittaa minulle…
– Vaan…?
– Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on mielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle takaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.
– Niin, madame.
– Paljonko? Kaksisataa tuhatta?
– Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.
– Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi. Tänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen määräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.
Kuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan käärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän sitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa kahden kesken, sanoi hän:
– Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.
– Ylimmäinenkö?
– Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.
– Niin, tässä on, madame.
– Siinä on kaksisataa
