olkipatjalle.
Seuraavana päivänä, – edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen vähän, – seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla. Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli, jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle päin.
Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.
Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän, että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen talven.
Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia, jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.
Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan, jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.
Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu. Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa! – sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen tarvittavat välineet, – niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.
Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja. Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.
Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.
Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden kimpaleen leipää.
– Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, – ajatteli Rousseau, – ja pääsee siten lanteistansa.
Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli takaisin.
– Totisesti, – tuumi Rousseau, – taidanpa olla nyt onnellisempi kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.
Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän avaamaan hänelle oven.
Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa. Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti, niin ainakin moitteettomasti.
Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina. Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta, paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.
Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä, kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai rakkautta.
Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:
"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."
Rousseau katseli häntä säikkynein silmin.
"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"
"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte."
"Mitä varten?" kysyi Rousseau; "voidaksenne kuljeskella joutilaana?"
"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.
"Miksi juuri sinne?"
"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."
"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen vastaanottojuhlat."
"Ne juuri", virkkoi Gilbert.
"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut yksinvallan komeuksia".
"Monsieur…"
"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."
Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.
"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".
"Varmaankin; – mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"
"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".
"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"
"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi Gilbert.
Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.
"No,
