vetää ihmisiä näkemään harvinaisia näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."
"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."
"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"
"Saatte, ystäväni."
"Kiitoksia, monsieur."
"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia", jatkoi Rousseau.
"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"
"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."
Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään, virkkoi Rousseau itsekseen:
"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"
KUUDES LUKU
Noidan vaimo
Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.
Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.
"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.
"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.
"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."
"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.
"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."
Toinen porvari tuli luokse.
"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"
"Kyllä, sen tiedän."
"Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"
Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.
Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.
"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".
Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.
Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.
"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"
"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".
"Madame ei ota vastaan tänä iltana."
"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."
"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."
"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."
"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."
"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."
"Tulkaa huomenna uudestaan."
"Mahdotonta… Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä päivänä… muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."
"Miksi ette?"
"Siksi, että minulla ei ole rahaa."
Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.
"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani", vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan turvaa."
"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa muissakin on abbedissa."
"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen abbedissan puoleen, hyvä sisko."
"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.
Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."
"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen kanssaan."
"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."
"Entä kokouksen jälkeen?"
"Se on parhaiksi vasta alkanut."
"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."
"Minun
