pelkkiä sanoja? Verba et voces, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua voidaan moittia?"
"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi", virkkoi kardinaali.
"En tekeydy, sillä se on luonnossani."
"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin."
"Minkä sitten?"
"Saan teidät hillitsemään sävyä."
"Tehkää se vain, monsieur."
"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi."
"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.
"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin sanoisitte?"
"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne."
Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan
"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja kenelle tekisin kovin väärin?"
"Teille itsellenne, kardinaali."
"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."
"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja ystävältänne de Breteuililta?"
"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni."
"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen…"
"Minkä kirjeen?" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.
"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."
Kardinaali tuli yhä lähemmäksi.
"Mistä kirjeestä aioitte puhua?" kysyi hän.
"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin."
"Sanokaa nyt kumminkin."
"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."
Kirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.
"Sekö kirje…?" sammalsi hän.
"Sen osaan ulkoa."
"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?"
"Kuinka niin?"
"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä takaisin."
"Ja hän vastasi teille?"
"Että hän oli sen polttanut."
"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen."
"Pudottaneensa?"
"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän."
"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille…"
"Niin."
"Jonka hän sanoi polttaneensa…"
"Niin."
"Ja jonka hän pudotti…?"
"Sen löysin minä… Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin marmoripihan poikki."
"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?"
"En, sitä minä en suinkaan tehnyt."
"Miksikä ette?"
"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne, jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin…"
"Niin?"
"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään."
Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä vasten.
Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:
"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä. Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."
"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja uskollinen lähettiläs vastaa?"
"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."
"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."
Kardinaali oli kahden vaiheilla.
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan, että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".
"Hyviä ystäviä?"
"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille palveluksia."
"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?"
"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina päivänä, jotka olette ollut Pariisissa…"
"Minä?"
"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta, sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin, ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä ystäviltänne
