haluat. Pidä silmäsi auki ja auta Dania tekemään mitä hänen on käsketty ja sen semmoista, niin minä annan sinulle – sinä et ole sen arvoinen, mutta minä annan sentään – kymmenen ja puoli dollaria kuukaudelta; sanokaamme kolmekymmentäviisi dollaria matkan loppuun. Työskentely tulee tekemään hyvää sinun päällesi, ja sitten myöhemmin sinä voit kertoa meille enemmän isästäsi ja äidistäsi ja rahoistasi."
"Äiti on höyrylaivalla", sanoi Harvey kyynelien kihotessa hänen silmiinsä. "Viekää minut Newyorkiin heti."
"Vaimo parka – vaimo parka! Mutta kun hän saa sinut takaisin, niin hän unohtaa kaikki. Meitä on kaikkiaan kahdeksan tässä kuunarissa 'Täällä Ollaan', ja jos palaisimme takaisin nyt – enemmän kuin tuhannen mailin matkan – niin pyyntikausi menisi meiltä hukkaan. Toiset miehet eivät siihen taipuisi, vaikka minä suostuisinkin."
"Mutta isäni kyllä suorittaisi täyden korvauksen."
"Varmaan hän koettaisi. En epäile ettei hän koettaisi", sanoi Troop, "mutta kokonaisen pyyntikauden saalis merkitsee kahdeksan miehen elantoa; ja sinä tulet olemaan paremmassa terveydessä tavatessasi isäsi sitten syksyllä. Mene nyt keulaan ja auta Dania. Se on siis kymmenen ja puoli kuukaudessa, kuten sanoin, ja tietysti täysi ruoka, samoin kuin meillä muillakin."
"Tarkotatteko että minun on pestävä patoja ja pannuja ja kaikkia?" sanoi Harvey.
"Ja vielä muutakin. Ei tarvitse kirkua, nuori mies."
"Minä en tahdo! Isäni antaa teille niin paljon että sillä voi ostaa koko tämän siivottoman kalaruuhen" – Harvey potkaisi kantta – "kymmeneen kertaan, jos viette minut vahingoittumattomana Newyorkiin; ja – ja – te olette joka tapauksessa minulle velkaa satakolmekymmentä dollaria."
"Kuin-ka?" sanoi Troop, ja hänen rautaiset kasvonsa synkkenivät.
"Kuinkako? Kyllä hyvin tiedätte, kuinka. Ja kaiken tämän lisäksi te vaaditte minua tekemään alentavaista työtä" – Harvey ylpeili tästä laatusanasta – "aina syksyyn asti. Minä sanon teille, että minä en tahdo. Kuuletteko?"
Troop katseli jonkun aikaa hyvin tarkkaavaisena isonmaston huippua, Harveyn melutessa hänen edessään.
"Hsh!" sanoi hän viimein. "Minä koetan saada mielessäni selväksi mitä vastuunalaisuuteni vaatii. Se kysyy harkintaa ja arvostelua."
Dan hiipi esiin ja nykäisi Harveyta kyynärpäästä, "Älä kiusota isää nyt enempää", kehotti hän. "Sinä olet sanonut häntä varkaaksi kahteen tai kolmeen kertaan, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään elävältä olennolta."
"Minä en tahdo!" Harvey miltei kirkui, halveksien neuvoa, ja Troop yhä mietti.
"Näyttää tavallaan epäystävälliseltä", virkkoi hän viimein siirtäen katseensa Harveyhin. "En soimaa sinua, en hiventäkään, nuori mies, etkä sinäkään soimaa minua sitten kun sappesi on herennyt kiehumasta. Huomaa nyt tarkoin mitä sanon. Kymmenen ja puoli toisena laivapoikana tällä kuunarilla – ja vapaa ruoka – sekä opiksesi että terveytesi vuoksi. Suostutko vai etkö?"
"En!" huusi Harvey. "Viekää minut takaisin Newyorkiin, taikka minä – " Hänelle ei jäänyt selvää muistoa siitä, mitä sitten seurasi. Hän makasi kannella pidellen vertavuotavaa nenäänsä, ja Troop katseli häntä tyvenin kasvoin.
"Dan", virkkoi hän pojalleen, "minä ajattelin huonoa tästä nuoresta miehestä ensi kerran hänet nähdessäni, mikä johtui liian hätäisestä arvostelusta. Älä koskaan anna hätäisten arvostelujen erehdyttää itseäsi, Dan. Nyt minä säälin häntä, sillä hän on selvästi sekaisin yläkerrastaan. Hän ei ole vastuunalainen niistä haukkumanimistä, joita hän minulle antoi, eikä muistakaan väitteistään, enempää kuin yli laidan hyppäämisestäänkään – sillä minä olen puolittain vakuutettu siitä että hän on hypännyt yli laidan. Ole siivo hänelle, Dan, taikka minä annan sinulle kaksi sen vertaa kuin annoin hänelle. Tuollaiset ulosvuodatukset selvittävät päätä. Antaa hänen vain valuttaa tarpeekseen!"
Troop laskeutui miettiväisenä kajuuttaan, missä hänellä ja vanhemmilla miehillä oli makuusijansa, jättäen Danin tehtäväksi lohduttaa kovaonnista kolmenkymmenen miljoonan perijää.
II
"Minähän varotin sinua", sanoi Dan, veritippojen putoillessa nopeasti ja taajaan tummille, vernissatuille kansilankuille. "Isä ei ole ollenkaan pikainen, mutta sinä ansaitsit sen rehellisesti. Tyhjiä, ei sitä nyt kannata ottaa noin pahakseen." Harveyn hartiat nytkähtelivät kyynelettömistä nyyhkytyksistä. "Kyllä minä tiedän miltä se tuntuu. Ensi kerta, jolloin isä antoi minulle tuollaisen mällin, oli samalla viimeinen – ja se oli minun ensi matkallani. Sitä tuntee itsensä kovin kurjaksi ja onnettomaksi. Minä tiedän sen."
"Niin tekee", vaikeroi Harvey. "Tuo mies on joko hullu taikka juopunut, enkä – enkä minä voi tehdä mitään."
"Älä sano tuota isälle", kuiskasi Dan. "Hän vihaa kaikkia väkijuomia, ja – no niin, hän sanoi minulle että sinä olit hullu. Mikä ihmeessä pani sinut sanomaan häntä varkaaksi? Hän on minun isäni."
Harvey kohosi istumaan, pyyhki nenänsä ja kertoi Danille setelitukkunsa häviämisestä. "Minä en ole hullu", lopetti hän. "Sinun isäsi ei vain ole milloinkaan nähnyt enempää kuin viitosen-setelin kerrallaan, ja minun isäni voisi ostaa tällaisen aluksen vaikka joka viikko eikä se hänen rahoissaan tuntuisikaan."
"Sinä et tiedä minkä arvoinen 'Täällä Ollaan' on. Sinun isälläsi on varmaan hirmuisesti rahaa. Mistä hän on ne saanut? Isä sanoo etteivät mielipuolet voi pudistaa pääkopastaan kunnollista juttua. Annahan kuulla."
"Kultakaivoksista ja sen sellaisista, Lännessä."
"Olen kyllä lukenut tuollaisesta. Vai Lännessä? Ratsastaako hän pistooli kädessä temppuja tekevällä ponilla, niinkuin sirkuksessa? Ne sanovat sitä Villiksi Länneksi, ja minä olen kuullut että heidän kannuksensa ja suitsensa ovat selvää hopeaa."
"Oletpa sinä hassu!" sanoi Harvey, huvitettuna vasten tahtoaankin. "Ei minun isäni tarvitse poneja. Kun hän haluaa matkustaa, niin hän käyttää vaunuaan."
"Millaista vaunua?"
"Yksityistä rautatievaunuaan tietysti. Olet kai joskus eläissäsi nähnyt yksityisvaunun?"
"Slatin Beemanilla on sellainen", vastasi Dan kartellen. "Minä näin sen Union-asemalla Bostonissa; kolme neekeriä hankasi sen ikkunoita. Mutta Slatin Beeman omistaakin melkein kaikki rautatiet Long Islandilla, niin sanotaan; ja sanotaan että hän on ostanut puolen New Hampshireä ja laittanut lanka-aidan sen ympäri ja tuottanut sen täyteen leijonia ja tiikereitä ja karhuja ja puhveleita ja krokotiilejä ja kaikkia sellaisia. Slatin Beeman onkin miljoonikko. Hänen vaununsa minä olen nähnyt. Mitäs sanot?"
"Niinpä niin, mutta minun isäni on sellainen, jota sanotaan monimiljoonikoksi; ja hänellä on kaksi yksityisvaunua. Toisen nimi on 'Harvey' minun mukaani ja toisen 'Constance' äidin mukaan."
"Pysähdy vähän", sanoi Dan. "Isä ei anna minun milloinkaan vannoa, mutta luulen että sinä kyllä saat. Ennenkuin jatkamme pitemmälle, pitää sinun sanoa että tahdot vaikka kuolla, jos vain valehtelet."
"Tietysti", sanoi Harvey.
"Ei se riitä. Sano näin: 'Tahdon vaikka kuolla, jollen puhu totta'."
"Tahdon
