alapuolella kuului kadunkulmasta enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä hokivat: "Vive le roi!"
Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin keittiöpoika yhtä.
Cropole kertasi ehtimiseen:
"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"
"Valohämyssä", määritteli Pittrino.
"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei toistansa paljonkaan kuunnellut.
Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle kasautuneen ryhmän läpi.
Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:
"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"
Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet pääsemään esille.
Ikkuna sulkeutui.
Pittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan virkkamatta.
Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.
"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän edessänne, en koskaan!"
"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän… tulethan Englannista… niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."
"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord."
"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua… sillä jos uutisesi olisi ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja sanomasi on niin ollen ikävää laatua."
"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin alistuvaisuutta."
"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."
Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi kädenpuristuksella ja hymyllä.
"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"
Vanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.
"No nyt", jatkoi muukalainen, "älä peittele minulta mitään: miten kävi?"
"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko noin!"
"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?"
"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan."
"Hän luuli sinua vakoojaksi."
"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle."
"No?"
"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord."
"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?"
"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti uskollisesti mielialanne."
"Sitten, Parry?.."
"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."
"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin palvelijani!"
"Niin, mylord."
"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin Parry."
"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.
Jamesin hovissa ja" – vanhus lisäsi huoaten – "Whitehallissa".(12] Nuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.
"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä; "mutta syrjäteitse… ilman välittäjiä… miten hän menetteli? Vastaa."
"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä Bretagneen, ja tässä nyt olen."
"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö kaikki?"
"Niin, mylord, muuta en tiedä."
Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.
Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät aatokset häädetyksi.
"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin alinomaa: Eläköön kuningas!.. Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä aiheutti juhlavalaistuksen?"
"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet, aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen. Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön kuningas!"
"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.
"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä tapahtuu kuningas Ludvig XIV: n kunniaksi, minun äidilläni ja sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä minulle vastikään kerroit… Onko ennen nähty, Parry, että minun säätyasemaani kuuluva mies on…"
"Mylord, Luojan nimessä!"
"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi käsivartta, Parry, minulla on miekka…"
Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa, joka oli ripustettu seinälle.
"Mitä
