Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.
Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä havainnut nähdessään heidät viimeksi.
Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen tavallista äänensävyään.
Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.
"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."
Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.
"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"
"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä, niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät, ja niin edullisesti kuin mahdollista."
"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.
"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."
Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun esittelykierrostaan, kuten sanottu.
"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."
Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.
"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja tunnollinen palvelustoimissaan."
Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.
Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.
Juuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.
"Ja mikä on kolmannen nimi?" kysyi Monsieur.
"Marie, monseigneur", vastasi kardinaali.
Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi asiakseen puoliääneen:
"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että Blois oli näin kaukana Pariisista."
"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?" kysyi Madame.
"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"
"No niin, tunnen heidät kyllä."
"Jotkut heistä ovat sieviä."
"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään pyörälle."
"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti, toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta vanhan muodin johdosta."
"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä Pariisista."
"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää kohti."
"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan huomaa."
"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."
"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."
"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.
"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.
Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona, punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä ollessaan.
"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.
Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.
"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän majesteettinne piti niin maukkaana."
Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.
Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.
Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia. Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.
Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka, jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, – jos tämä kaikille pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin
