majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."
Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän ojensi arvoveljelleen kätensä.
"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin lainkaan tutustunut."
"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."
"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa."
"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."
"Ja kuitenkin Skotlanti on melkein isänmaanne, hyvä serkku."
"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He olivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat hirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän ei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa uhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli pyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi kuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen uskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista tai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista, joka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.
"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin Englantiin. Protektori13 alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella pakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt Lontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä joutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.
"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen. Sire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p: nä 1651, Dunbarin luona tapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä. Kaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä askeltakaan. Lopulta minun oli paettava.
"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi. Hellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin puunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi puulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani Straffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni tyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden muistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä kaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi. Silloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin hovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka kyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan syöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen kavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, – niin, sire, kauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut seppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi."
"Omituista", mutisi Ludvig XIV, "minä olin tietämätön tästä kaikesta.
Minulle oli tunnettua ainoastaan, että te pääsitte alukseen Brighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa."
"Oi, hyvä Jumala", huudahti Kaarle, "jos sallit kuninkaitten olla niin tietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he keskinäiseen avunantoon!"
"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku", jatkoi Ludvig XIV, "kuinka voitte vielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta kansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?"
"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut Worcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa sopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne yläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p: nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin taisteluiden vuosipäivä sekin."
"Hänen sijaansa tuli poika."
"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin perintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut tasavaltalainen eikä kuningasmielinen. – Rikhard, joka antoi huoviensa syödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui protektoraatista huhtikuun 22 p: nä 1659. Siitä on nyt alun toista vuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin yrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat Lambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa tähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire, miljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni tai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen Whitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat temppelistä!"
"Tulette siis", virkkoi Ludvig XIV, "pyytämään minulta…"
"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia toisilleen, vaan kaikki kristityt, – apuanne, sire, joko rahana tai miehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia vastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin isäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai alamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä vallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa pyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa kuninkuuden helmaan, – apuanne, sire, ollakseni teidän majesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on niin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire, olenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!"
Ja veri nousi Kaarle II: n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi peitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta satunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.
Nuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen vanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan eikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.
Kymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan mielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.
"Mikä on vastauksenne, sire?" hän kysyi. "Odotan sitä kuin hengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?"
"Hyvä serkku", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II: lle, "te pyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut neljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä en ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä nimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua näkyvällä valtaistuimella – se on ainoana etunani teidän majesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään."
"Onko se mahdollista!" huudahti Kaarle II.
"Hyvä serkku", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, "olen kokenut kurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi kestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa teille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi sääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin kaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat nakerrelleet pilalle vaunuvajassa – kuinka
"Suojelija", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen Kuningaskuntain hallitusta.
