huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.
Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."
"Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?"
"Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa."
"Kyllä näen."
"Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä."
"Kirjoitettu on."
"Lyonin osalta…"
Kardinaali näytti empivän.
"Lyonin osalta?" toisti Bernouin.
"Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä."
"Hyvä, monseigneur."
"Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa."
"Seitsemän", kertasi Bernouin.
"Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän, Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."
"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai saatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä."
"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken yhteen. No, missä olimmekaan?.. Aina sinä keskeytät minua!"
"Seitsemässä miljoonassa, Bordeauxin osalta."
"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"
"Kyllä, monseigneur."
"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas, olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto…"
"Kirjoitanko kruununlinnojen?" kysyi Bernouin.
"Ei, ei, se on turhaa, – itsestään selvää. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"
"Kyllä, monseigneur."
"Miten ovat numerosi?"
"Rivittäin ihan alitusten."
"Laske yhteen, Bernouin."
"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä, monseigneur."
"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"
Bernouin tarkisti laskunsa.
"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä."
Mazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.
"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."
"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!"
"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta."
"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli määränkin!"
Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen päänalustaan.
"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."
Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.
"No", tiedusti kardinaali, "mikä on hätänä?"
"Kuningas, monseigneur, kuningas!"
"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa. "Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"
Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri samassa.
"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti tänä iltana, siinä kaikki."
Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:
"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten, mutta ankara jäsenkolotukseni…"
"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali", keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas, senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."
Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen alennustila.
Kelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.
"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."
"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku seikka."
"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä palvelusta ja uhraustakin… mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."
"No niin", aloitti kuningas, jonka
