aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.
"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan osoittanut."
"Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta, serkku!"
Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.
"Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"
Ludvig tarttui Kaarle II: n käteen.
"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"
Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion anoa Jumalalta ihmettä."
Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, – pää pystyssä, kädet vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista maailmoista.
Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.
Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.
Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.
"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä jättämään minut saattueetta."
Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.
Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II: n etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.
"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle majesteetille!"14
Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo viimein aika minun tehdä päätökseni!.. Ei enää mitään jalomielisyyttä, ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on ainiaaksi herpaannutettu. Mordioux, en kestä pitempään. No, toverit", jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah, te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon kumppanit? Tuhmaa huolta, – minä en ole Guisen herttua; menkää vain, ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä! Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"
Mutta hän muutti mieltä:
"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen; mutta vannonpa, että siihen se päättyy, mordioux!"
Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan kamarista kuului ääni.
"Herra luutnantti!" kutsui ääni.
"Täällä", vastasi hän.
"Kuningas tahtoo puhutella teitä."
"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä minä ajattelen!"
Ja hän astui kuninkaan huoneistoon.
12.
Kuningas ja luutnantti
Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja kamarijunkkarinsa poistumaan.
"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.
Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:
"Minulla, sire."
"Mitä! Vielä teillä?"
"Minulla yhä."
"Mistä se johtuu, monsieur?"
"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne huonekunnan koko vartiopalveluksesta, – teidän, leskikuningattaren ja kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."
"Mutta väliaikoina?"
"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan. Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja mieleni tekee hoitaa toimeni itse."
"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"
"Ja yöt, niin, sire."
"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."
"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."
"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän vastauksen merkitystä.
"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"
"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."
"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.
Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."
Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis täällä varhain aamulla?"
"Niinkuin nytkin, sire."
Ludvig mitteli muutamaan
"Myladyn poika" 67. luku.
