Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Dumas Alexandre страница 28

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Dumas Alexandre

Скачать книгу

antaisi kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin. Uh, mordioux, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

      Ja upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.

      "Parasta nukahtaa oikopäätä", päätti hän. "Ilta on uuvuttanut sieluani, aamu valkenee viisaammin ajatuksin."

      Sen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti uhmaten kuninkaallista naapuriaan.

      Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet huulet päästivät kuuluviin – ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen kuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen majesteettisen holvikaton alla.

      13.

      Marie de Mancini

      Aurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden latvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo runsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse avasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.

      Hän näki sovitun hetken tulleen: iso torninkello oli jo neljännestä ylikin.

      Hän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä unessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti säikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet takaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti poissaolostaan.

      Sitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi puistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.

      Ratsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna. Hevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin ratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan silmälle.

      Ludvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan laskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.

      "Seuratkaa minua", vastasi Ludvig.

      Upseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he suuntasivat kulkunsa siltaa kohti.

      Heidän päästyään Loiren toiselle puolelle sanoi kuningas:

      "Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa sitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän."

      "Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka minun on tavattava?"

      "Näette niissä kaksi naista ja luultavasti myöskin heidän saattueensa."

      "En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä, voidakseni olla varma vaunuista?"

      "Niissä on kai kardinaalin vaakuna."

      "Hyvä on, sire", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen tuntemiseen.

      Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.

      Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.

      Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja vaatetarpelta."

      "Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa esittää heille tervehdyksensä yksinään."

      Upseeri lähti täyttä laukkaa.

      "Mordioux", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään revetä!"

      Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan sanansaattajan tavoin.

      Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar, vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut ilmaisivat tahdonvoimaa.

      Hänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat kaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt lemmenlauselmat.

      Hänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli kenties kauniimpi, kuten mainitsimme.

      "Hyvät naiset", hän sanoi, "olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne on tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää teille tervehdyksensä."

      Hänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti odotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos vaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti, kirkaisten: "Oi, rakas sire!" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.

      Kuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat hämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa kumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on milloinkaan naishuulilla muodostanut.

      "Marie, rakas Marie!" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä väliin mustasilmäisen naisen käden.

      Ja itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi ulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa koskettivat maata.

      Vaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta huomatuksi.

      Kuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi ajajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.

      Kello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut, joiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin silmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä. Pensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä aikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan taivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti tuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan alkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä kahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa nojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen halun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin toisilleen sanottavaa.

      Upseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli ympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.

      Mademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.

      "Voi, rakas sire", hän sanoi, "ette siis hylkääkään minua?"

      "En", vastasi kuningas; "näethän sen, Marie."

      "Minulle

Скачать книгу