neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p", joka tarkoittanee samaa asiaa.
Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa: Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen itsekseen – niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa – jopa koskaan näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle, joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana, näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.
Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10 ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin) suomentama Ämmän toruja (G. v. Moserin huvinäytelmän Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä ja Sala-ampuja ja karjatyttö, Riita-asia sekä Kihlaus jälkimäisenä iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:
"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin – erinomaista siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v: lta 1656 asti. Ja katso! tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen teatterin repertoarissa."
Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi "luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen, rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen Ainoa hetki, sekä Ämmän toruja ja Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin "kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä muutakin aineellista(!)" – Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut (E – m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat luoda katseen kaupungin seurapiireihin:
"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen puolueettoman yleisön kohtuullisia vaatimuksia; varmaan hän on ja tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä. – Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat pitivät hyvin puoliansa." – Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin Haria Tudorin. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen Marianne eli ylhäiset ja alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan pysyi ohjelmistossa.
Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö 21 p. marrask., josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen, kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä. Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:
"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. – Nti E. Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden, vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan. Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja
