kuin vihdoin sanoi:
– En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen rouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten —
– Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia hienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan häntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi niin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun tiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?
– Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!
Eugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja kuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.
– Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi hän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen sijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se sillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät tänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen kiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.
– Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän vastauksen tönkeyttä.
– Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin, loukkaa teitä. Herra Berkow – vieno punastus lennähti Eugenian kasvoille, tätä valetta sanoessaan. – Herra Berkow tietysti aikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani: mutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen puolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin kiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme pelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä minun käsistäni —
Olli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu peräti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja hillimättömällä kiivaudella sanoi hän:
– Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä tarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen kaikkineen mitä niissä oli kaatua.
Eugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa, josta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa. Parooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle mokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan liene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.
– En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu teille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut teidät tänne.
Hän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike sai
Ollin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.
– Armollinen rouva – minä – antakaa anteeksi, teitä en tahtonut loukata.
Niin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että Eugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen kasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; – Hartosen rajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.
– Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos loukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra Wilpposta?
– On! vastasi Olli synkeästi. – Herrain ja minun välillä ystävyys ei tule kysymykseenkään.
– Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään, että herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra Berkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten olisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.
– Herra Berkow – sanoi Olli tuikeasti – on jo kaksikymmentä vuotta pitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään, ja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme hänestä luopumaan pois, ja silloin – ohoh, armollinen rouva, enpä muistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.
Nuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja arvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut mitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan vihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa sanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä herra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille. Kuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma hänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia todistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti ei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis joko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja Eugenia katsoi edellisen paremmaksi.
– Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei minunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen aineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi muuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta kuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!
Hän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä viipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa, työstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä kummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan, kaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän niskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen tottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen esimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.
– No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja vieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka avasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä takaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta tarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä tuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin pisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen hänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:
– Hartonen, mitä te täällä teette?
– Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle astuen.
– Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka —
– Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä pelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta vakavasti.
– Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta kuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan siitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen kiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään lahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?
Pilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan väikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat seuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa likemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen kättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin, näki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat jälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:
– Niinpä
