ennen onnettomuutta!
Artturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli uteliaasti häntä kasvoihin.
– Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen – niin mikä on vaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.
– Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten miettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.
– Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren, kuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä suhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan. Sinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja yksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte toisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei sanaakaan vaiheteta – mitä tämä kaikki merkitsee?
Nuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten, muuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.
– Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa tuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen illalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?
– Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta tavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän tälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.
– Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin, jatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain ylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole hyvin mieleistäsi?
– Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.
Onko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut tavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?
– Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.
Berkow kavahti tuolilta seisaalle.
– Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet —
– En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi. Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä myöntymään.
Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:
– Mitä – mitä se on?
Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.
– Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen häviöön saattanut?
– Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa, halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.
– Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?
Berkow nauroi vastenmielisesti.
– Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut? Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.
Hetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.
– Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että ainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä huolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata; mutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan nimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin hänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa minulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi; vasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet meistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt annamme olla; se on nyt kerta tapahtunut ja sitä ei saada tekemättömäksi; kuitenkin pitäisi sinun ymmärtää, että varon itseäni antaumasta uusien nöyryytyksien alttiiksi. En halua enään seisoa vaimoni edessä niin, kuin sinä iltana, jona hän täydellisellä ylenkatseella syytti minua ja isääni, ja minun – minun täytyi olla vaiti.
Berkow, joka tähän asti oli ollut ääneti ja puoleksi toisaalle kääntyneenä, kääntyi nuo viimeiset sanat kuultuaan yhtäkkiä poikansa puoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.
– Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa sinua, sanoi hän verkasti.
– Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme suinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta asettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen tuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin häntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa hänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään samaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia hänen läsnäoloaan.
Hän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle loikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta isä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa edessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian kuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.
– Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi hän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi heittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat saapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et siis tulekaan seuranani?
– En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.
Berkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa; kentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle vastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen yksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman entiseen tunnottomuuteensa.
Ja sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla ulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat auringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan alaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana, niinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja hohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas, aurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä sanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen, jolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi nyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä elämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut vaivaa olla tähän syntynynnäkään.
* * * * *
Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun
