nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi häntä kyllästyttää.
– En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden kesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin siinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet juuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin vaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan vahingolle.
Eugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän käsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.
– Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen kosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä voit jotakin hävetä.
Nuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä aivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta äänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.
– Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en ymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.
Eugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti häilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.
– Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme, että taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä, siitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia vastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot jo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon pantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on kannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen, niinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa. Sinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt kaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka minkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden, jonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on mailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka päivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme tämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin pauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa, pakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan, ettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään yhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni pojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi ennemmin kärsinyt vaikka mitä kuin uhrannut minun, mutta minä en tahtonut nähdä häntä alttiiksi annettavan, tahi toimialaltaan temmattavan; minä en tahtonut tietää veljeni tulevaisuutta hukatuksi, nimeämme häväistyksi; sen tähden annoin suostumukseni. Miten rasittavan kovalta se minusta tuntui, ei ole yksikään omaisistani tullut tietämään, mutta vaikka panin itseni kaupalle, niin tiedän kyllä voivani vastata siitä Jumalalle ja itselleni; sinulla, joka annoit itsesi aseeksi isäsi ilkeille hankkeille, sinulla ei ole oikeutta soimata minua; minussa vaikuttavat syyt olivat toki ylevämmät kuin sinussa.
Hän vaikeni mielen liikunnosta voimattomana. Puolisonsa seisoi vielä liikahtamatta hänen edessään. Hänen kasvoissaan näkyi taas sama kalpeus, mikä niissä oli asunut jo puolenpäivän aikana, heti kun olivat kuoleman vaaran välttäneet, ja silmänsäkin olivat yhä himmentymäisillään.
– Onpa paha mielestäni, kun et uskonut minulle noita tietoja ennen naimistamme, sanoi hän pitkään vetäen ääntänsä.
– Miksi olisin sen tehnyt?
– Siksi, että olisit välttänyt tämän halvan tilan, jossa kannat
Eugenia Berkowin nimeä.
Nuori rouva ei virkkanut mitään.
– Minulla ei toki ollut aavistustakaan tästä isäni aikeesta, jatkoi Artturi, niinkuin tapani muutenkin on ollut pysyä kaukana hänen vaikutus-alaltaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että jos tahtoisin parooni Windegiltä anoa hänen tytärtänsä aviokseni, niin anomukseeni myönnyttäisiin. Tähän ehdoitukseen suostuin, sittemmin vietiin minä teille näytettäväksi, ja muutamain päiväin kuluttua oli kihlaus. Tämä on minun osani tässä asiassa.
Eugenia kääntyi puoleksi toisaalle.
– Parempana olisin pitänyt tunnustuksesi, kun olisit sanonut samassa liitossa olleesi, kuin tuon jutun.
Taas nuoren miehen silmät aukenivat, ja taas hohti niissä kummallinen säihky, joka näytti yrittävän liekiksikin leimahtamaan, mutta sammui.
– Niin korkealla olen siis puolisoni kunnioituksessa, ettei sanojani edes pidetä uskottavina? sanoi hän tällä kertaa toki selvästi tuntuvalla mielen karvaudella.
Eugenian ihanissa kasvoissa, jotka nyt taas kääntyivät puolison puoleen, olikin mitä kylmin ylenkatse nähtävänä, ja sama ylenkatse tuntui hänen äänessäänkin, kun vastasi:
– Sinun on anteeksi antaminen minulle, jos en kohtele sinua kovin suurella luottamuksella. Aina siihen päivään asti, jona ensi kerran astuit huoneisimme, tarkoituksella, jonka hyvin kyllä aavistin, aina siihen asti tunsin sinut huhuista pääkaupungissa, ja ne —
– Eivät antaneet minusta erittäin hyvää kuvausta! Senpä arvaankin! Etkö olisi hyvä ja sanoisi, mitä pääkaupungissa oikeastaan nähtiin hyväksi minusta sanoa.
Nuori puoliso käänsi suuret silmänsä lujasti ja vakavasti miehen puoleen ja lausui:
– Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti ja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa nuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman matala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän eräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin kaikista – mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen arvostelua kauemmaksi.
Artturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli se viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.
– Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa tämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio jo on puhunut viimeiset sanansa.
– En!
Jääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen kasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.
– Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!
Yhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä kuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa ei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä kumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän teeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen rohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on pysyminen loitolla paroonitar Windegistä – ja minä otaksun sinun sen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella – niin olet aikomuksesi perille päässyt, mutta – tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa vanhaan velttouteensa – mutta minä pyydän että annatkin tämän olla viimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan kaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja saatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin. Tällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun yksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.
Hän otti eräällä syrjäpöydällä
