hääväki tunkeili ympärille nuorta pariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua tarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten onnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia syytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään, antoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan liikahduksen.
– Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille kummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.
Hän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä huoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.
– Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?
– Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti? Hartonen, missä olette?
Hartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä ihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa Hartosta vastaan, huudahti innollisesti: "Tuolla hän seisoo!" samassa lentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään ja nyt nojasi erästä puuta vasten.
– Hartonen, teidän pitää – mutta taivaan nimessä, mikä teitä vaivaa? Aivanhan olette kuolemankalpea, ja mistä teillä verta vuotaa?
Olli silminnähtävästi taisteli pyörtymistä vastaan, mutta kumminkin karahtivat kasvonsa vihaisiksi, kun nuori konttoristi liikahti ikäänkuin häntä auttaaksensa.
– Ei se ole mitään! Naarmu vaan. Kun minulla vaan olisi nenäliina.
Wilpponen aikoi juuri vetää nenäliinaansa lakkaristaan, kun yhtäkkiä silkkivaatteet kahahtivat hänen vieressään. Nuori rouva seisoi hänen luonaan ja ojensi sanaa virkkaamatta oman kalliilla pitseillä reunustetun nenäliinansa.
Paroonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan käytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi luullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina ei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä tukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti; Ollin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän hetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.
– Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä, sanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä hänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman karkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä näyttävän haavan päälle.
– Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä, läheten paikkaa toisten herrain kanssa.
Olli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut itsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun hän kovalla äänellä vastasi:
– Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen toimeen.
Sanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty hyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra Berkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet huolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.
– Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi kuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme. Onhan täällä tätä nykyä apua kyllin; – saanko luvan, Eugenia?
Nuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä taaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua. Näytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua tässä asiassa.
– Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan alakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin yhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen rouvaa asuinhuoneukseen.
– Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii värsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen kotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä uskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta – mutta juuri semmoinenhan romantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa kertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä Hartonen sankariksi.
– Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen. Miksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa kiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa? Ja kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille ollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä, minkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen vastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa! Hän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä kenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan vaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri purskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!
Vuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona; tapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut kiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita kamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja kuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä tällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän koki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle innollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin selvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta, elleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa, millä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä; silminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.
Purnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä juoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti pitsi-nenäliinaa kädessään.
– Tuo hämmähäkin verkko! – vanhuksen ääni kuului tavattoman tiukealta, – tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua olisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle takaisin.
Olli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin tuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi kätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi haavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.
– Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa. Tuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa liinoja olevan meillä kylliksi.
– Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen olla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, – ja niin pisti hän ilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.
Tytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat tuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten purnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa sen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin. Minkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin pitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?
Muuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta luonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän kärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja ainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt kavahti hän
