vastoja kurottaen.
–Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.—Katso sinäkin noita sen käsivarsia—ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu—ka, kun putosi!
–No niin—tuoss' on!
Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
–Ai! huudahti Shemeikka.
–Voi, sattuiko?
–Sattui
–Mihinkä? hihitti Juha.
–Mihin lienee.
Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
–Sen kelvottomat!
–Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
–Vieläkö?
–Jo riittää!
Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.
–Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
–Ettehän te mikä vaivainen ole?
–Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
–Ei vieras huomaa mitään.
–En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan—Juha oli alentavinaan ääntään ja luuli puhuvansa kuiskaten—käännäs vähän kylkeäsi … en olisi ehkä muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika—sen äiti tuli meille sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli—niin kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia, vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.
–Venakko?
Vasta lakkasi lätkimästä.
–Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.
–Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.
–Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan—sama juttu, minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai, hupakko.—Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita…
–Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.
–Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin sivellään toistakin puolta.
–Jo riittää, sanoi Shemeikka—Sitä sanoitte, ettette välittänyt rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.
–Niinpä niin—Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.—niinpä niin, vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.
–Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.
–Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.
Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä halolla oveen.
–Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin—onko se siellä porstuassa, katsopas?
Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.
–Ei näy enää olevan.
–Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.
–Tulenko pehmittelemäänkin?
–Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?
–Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.
–Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu kuin näkijä.
Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:
–Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään, vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin.—Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…
–Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.
Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?
–Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.
Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?
Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten—pitkä, solakka, sopusuhtainen—eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin
