tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.
–Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.
Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.
–Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.
–Kah, annahan kun viillytteleime.
Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:
–Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.
Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.
–Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.
–Mitä se on? Viinaako?
Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain säärin.
–Ei ole viinaa, sanoi hän,—lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää naisenkin suu.
–En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.
Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt—ja Marja katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.
–Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.
Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.
–Totta on, mitä isäntä sanoi.
–Mitä se sanoi? kysyi Marja.
–Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?
–Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.
Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille.
–Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.
–Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
–Elä hintoja kysele, sanoi Juha.
–Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.
–Ettäkö ostaisit minulle—tämän?
Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.
–Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.
–Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?
–Kaulahan, sanoi Shemeikka,—nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen.
–Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!
–Onpa se, onpa…
Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.
–Se vielä solkea puuttuu.
–Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.
–Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.
–Vaskinenko—vai? kysyi Shemeikka.
–Jospahan minulla kultaisia.
–Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.
–Kultako? päivitteli Marja.
Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.
–Näytä solkiasi, näytä!
Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa keräten—kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas takaisin panee—helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa—yhden viimein jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden puolen riippuen—jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
–Täss' on, tämä sopinee.
–Elä, elä!—en minä semmoista!
–Ota vain—ota vain!
–Mitä hirveitä maksaneekaan?
–Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
–Et tuota raatsi!
–Ettenkö raatsi!
Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
–Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle.
–Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.
–Minkätähden sinä?
–On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.
–Sinäkö sen annatkin?
–Saathan odottaa ukkoa panemaan—jos luulet paremmin osaavan.
–Ei se—vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja kuin hädissään.
–Vento vieraanko?—kun oman heimosi miehen!
–Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.
–Mutta minä tiedän ja—näen.
–Mitäpä nähnet?
–Näen, mitä näen—ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä kantaan—Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä kukkasellakin koristettanee.
Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan—hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa,
