kannattavan harjavuolenkin.
Samoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten puitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen päätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset hiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.
Hänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas tuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa kunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia virkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys. Työllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä ahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa hiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja loivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien jälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että hätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti. Se näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu epäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan istuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen puhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa välitse.
Mielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen taipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja kuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin, että voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut »Helsingfors Dagblad», kannattaa ja tilaa hän »Finlandia», vaikkei ole varsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy kirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä rippipyhänä.—Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä, joka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja syyttä suotta moititaan virkamiehiä.
Poika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan ja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa kaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä saanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä. Mutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä kaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut ainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei milloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään vihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä, niinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja niistä olisi ollut sopivin »gentlemanni», mutta se on liiaksi kiittävä, ja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta ainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa. Niissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja taisi hyvin »viedä».
Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas. Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa—samaan savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut—menivät vanhat osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet». Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat koulutoverit.
–Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori puhelun lopuksi.
–Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.
Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli hänellä vastaus valmis:—»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.
Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.
Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».
Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin —menuetissa varsin ruhtinaallinen—ja yksi noita harvoja, jotka osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia kavaljeereja.
Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta markkaa.
Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen. Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.
Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello, rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.
Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.
Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan muuttuneet. Luentojen sijaan on
