Pietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.
Tuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota myöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa noita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei savukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu vähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei ainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin isonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit etujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä epäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita »suuria» kyntömiehiä, joiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman mullan päällepäin.
Asemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän vaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa kehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut muuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen alitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva väylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä on sen luonnollinen kulkupaikka.
Nuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin tervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään kieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka tahtoo heiltä sen viedä.
On täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven keskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen paikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina kuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet, talonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla jäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen kadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien aikojen kuluttua.
Kadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai herraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi tuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan silmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina, vihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain kasvattavat hartautta kansan mielessä.
Kirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas. Hän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan, joka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta jäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen luomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin aikoihin—eikä ole väistynyt.
Tornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut. Täällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa unessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen kammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon äänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.
ISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN
Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.
Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä aamuna.
Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:
–Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. »Pois pitää siitä nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.»
Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi mökin mies.
Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa. Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin mökkiläisilleen.
Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:
–En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: »Saat, Suomalainen, Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.» Ja kättä lyödenhän oli pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.
–Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.
Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.
–Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä olisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä? Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät? Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?
–Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.
Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:
–Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.
Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin, ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:
–Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä talomme, niin ei ole vielä vienyt. Eikä auta istua siinä ja huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä menen omilleni.
Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:
–Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään, kylvöt ovat meidän kylvettävät … niitti sitten kuka niittikään.
Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja poika siementi jälen aurallaan—niinkuin olivat jo monta monituista kertaa ennenkin tehneet.
IDÄN HALLA
Halla tulee tavallisesti pohjoisesta päin, mutta ei kuitenkaan aina. Joskus kuulee puhuttavan halloista, jotka tulevat idästä.
Eräänä heinäkuun iltana viime kesänä istuimme isännän
