joutua usein hyvinkin kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan. Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s. valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa. Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa, jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla, jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.
Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen, ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain vastaanottajana—ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana, mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen aikansa ei ollut vielä tullut.
Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle, panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi, intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista, omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa syntyi kuin maahan polkien…
Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa—niitä kerrottiin yksityisissä seuroissa—ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme tupakkahuoneessa.
–Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä, perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme, paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä, jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!
Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.
–Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia tarkoituksia kuin tähän saakka.
Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan, kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot. Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä… Nyt ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne varmaan nousevat…
–Olla nyt joutilasta rahaa!—se oli aina loppuhuudahdus—niin tässä tuhoja tehtäisiin!
Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja tonttikauppoja—m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita—tiesi tillilleen tiilien hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha täti…
–Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan … kyllä tietäisin, mihin sijoittaisin!
–Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti … mihin sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen »drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.
Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen sijaan, että oli ennen sanonut: jos sijoittaisi rahojaan johonkin, niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: kun sijoittaa j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita eikä niitä vain mielessään kuvitellut.
Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta: periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.
Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan. Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut kolmin-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin, oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja korkopäivä.
Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen kirjanpäätöksestään.
–Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut oman vertansa!
–Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.
Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen kartuttanut?
Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme olevan sopimatonta käydä toisen
