jotka rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».
Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen jälkeen ja poistui.
Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?
Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?
Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.
Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa viillyttelemässä.
–Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.
–Täytyy mennä, onhan jo aika.
–Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!
–Samaa teille!
Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa. Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?
Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu oli ohi ja mieli rauhoittunut.
Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä, ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut. Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään, oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta, viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään: tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi, niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.
Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä hetkellä oli muistettava.
Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä kirkastuvan aamukoin valossa.
Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon. Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.
HYVEEN PALKKA
Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta, kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli alkanut.
Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille ja järvien rannoille.
Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea työssä olla.
Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan. Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.
Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin nuoremman! … ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.
Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta vainioiden takaa.
Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin, samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen. Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
