konkareilla sitä pitääkin ajaa … sanoinhan minä jo lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään … mokomat valjakot … luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä ajavansa … joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä… Ja te sen moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että herrat ajamaan pääsisi… Herra, herra, mitä me teemme?
Herra murahti jotakin…
–Selkään uhkaa teitä antaa!—Selkäänne sietäisittekin!—Ka, miksette auta!—Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!
Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.
–Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain keliä koettelemaan?
–Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille vielä keliä näytämme?
Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän parran häntää lumesta.
–Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan käyttämisestä hiukan närkästyneet…
–Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla käytöksellä.
Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään kohottelemaan.
–Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole sitä ennen tehneet.
–Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.
–Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.
Kuski raapi korvallistaan.
–Läpi Suomen … helkkari…
–Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä kesään … kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos ne luotaisiinkin…
–Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!
–Ka, pääseehän siitä … tasainen on taival… eivät kivet kolaja … ei muuta kuin vähän upottaa…
–Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti … eikä kuin yhä pahenee… Saamari sentään!
–Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on lähtenyt?
–Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!—Kas niin, vetäiskää samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!—Määräkö? Vieläkös! Ylpeillessään se vain lähti … Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään omiaan.—»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.—»Näytetään tsuhnoille!» sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen…
–Sitä tuli jo vähän liiaksikin!
–Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat joka askelella…
–Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
–Sitähän sanoin… Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
–Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
–Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin ei lähde siitä koko talvena … siihen ruokansakin kannattaa … teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte … niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.
–Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme … olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo … yhdentekevä meille on…
–Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
–Ei ole tämä pyry meidän nostamamme … sieltäpä se teidän ilmoilta pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi herjennette, niin saatammehan auttaa ylös … pakkoa ei ole!
–Se panee pakon!
–Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä toisillekin, se on asetus.
–Älkää olko tyhmiä … ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee … siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette … minä tiedän nämä Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi … teidän parastanne tarkoitan … tulkaa Inkeriin, niin näette!
Ukot epäröivät.
–Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta lapioimaan…?
Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein kiivastui:
–Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!
–Olkoon sitten aloillaan!
Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.
Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni kuului ystävällisemmältä.
–Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon lapioimisesta, kun vain autatte… Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin pyytämällä pyytää…
–No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan … autetaanhan me … pojat hoi!
Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja reki nostettu kohdalleen.
